Kuten joskus ennenkin on tullut todettua, niin hitaus ja toisto, visuaalisuuden ja kerronnallisuuden natsatessa, voi onnistuessaan toimia hyvin. Tällainen onnistuminen on Signal 2020. Lähtökohdiltaan ja lopputulemaltaan se on tyypillinen `avaruusalus lähtee etsimään kadonnutta avaruusalusta`-tarina, mutta avaruusmatka on varsin taiten tehty, tyylikäs ja näyttävä, kerronnallisetikin komeahko: useat, avaruusalusten ja kosmonauttien, sisällä ja ulkona tapahtuvat avaruudelliset `kuviokellunnat` ovat kuin eräänlaista avaruusbalettia ja avaruusjoogaa, hyvää leijuntaa.. Eivätkä keskustelutkaan ole täysin täytettä, vaan tukevat visuaalisuutta. Ja toisin päin.
Lisäksi avaruusalukset eivät ole liian leluisia, vaan niissä on `fantastista aitoutta.` Liioittelua tämä 'aitous`, ja ehkä muutama muukin tekstissäni mainittu kehuva adjektiivi, myönnän, sillä eihän tämä ole lähimainkaan mikään 2001 : Avaruusseikkailu, mutta tässä meikäläistä viehättääkin paremmanpuoleinen kotikutoisuus yhdistettynä ihan rahakkaisiinkin ratkaisuihin. Ja ne kevytjazztaustaiset kelluntakohtaukset ovat oikeasti hienon näköisiä, rauhoittavaa, meditatiivista menoa.
P.S. Tuli katsottua kolmaskin Puola-pläjäys (tai Puolalais-Neuvostoliittolainen, Tallinfilm mukana), ironisesti Suomi-nimetty Supermies Pirx (Test Pilota Pirxa, vuodelta-79). Oivallisesti kasassa pysyvä kertomus, vaikka alkuperäisnimen sisältämään avaruustestiajoon (testataan (lähinnä) sitä, että kuka aluksen miehistä on humanoidi kuka ihminen, Pirx on porukan pomo) ei kovin heti päästäkään. Mutta reitti testiin on ihan mielenkiintoinen: ihmis/humanoidi- pohdintoja, toimintaelokuvankin maailmoja, ja käydäänpä jopa discossa josta löytyy tissitanssija! Ja sitten seuraakin tietenkin lisää pohdintaa, psykedeelisiä meteoriparvia, oikeudenkäynti sekä vuorikiipeilyä! Ja musiikin elokuvaan teki itse Arvo Pärt!
Tanakka paketti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti