The Young Savages - Suurkaupungin sudet (USA-61)

John fFankenheimerin elokuvassa kolme jenginuorta puukottaa kuoliaaksi toisen jengin jäsenen, sokean nuorukaisen. Mutta onko teon tehneet koko kolmikko vai joku heistä, tätä alkaa selvittämään yleinen syyttäjä Bell, joka on itse viettänyt lapsuutensa, nuoruutensa alueella (Burt Lancaster).

Sähäkkä kuvaus, joka johtaa oikeudenkäyntiin (joka onneksi tulee vasta lopussa, elokuva keskittyy pitkään alueiden perkaamiseen ja yleensäkin asioiden juurisyiden käsittelemiseen) Elokuvasta löytyy onnistunutta `jengitalojen`, joissa perheet, suvut "sulassa sovussa", teatraalistunkkaista kuvausta (rapuissa tepastelee jopa kanoja!), julmia hyökkäyksiä (ketjujengin hakkaavan hyökkäävä kettinki-isku metroon) ja jälkeenjääneisyyttä, kehitysvammaisuutta esitellään, käsitellään jonkin verran ymmärtävästi, tosin huomattavasti enemmän ymmärtäen olisi toivonut. (Kolmikon eräs jäsen, "retarted", viittaa päällänsä kantava on "nimeltään" Batman.) Sokea nuorukainenkaan ei ole niin puhdas pulmunen.

Telly Savalas debyyttiroolissaan nauravana, tiukkana etsivänä.

Viikon tyttö (Suomi-46) `Kalatehtaan tyttö`

"Pinnallisestihan me juuri ollaan kauniita." "Ehkä tänä iltana Tnssipalatsin juhlissa tapahtuu jotain äärettömän uskomatonta..." Ja uskomatonta tapahtuu...

Elokuvan alussa kalanpurkkitehtaan kalanperkaus -ja purkitus rivistöt vaihtuvat lennossa tehtaan konttorin konekirjoitusrivistöihin, vaihtuakseen purkkifirman pomon (Reino Valkama) pöytään. Tai pikemminkin sen pöytälaatikkoon, sillä ainoa "työ" mitä hän tekee, mitä sikarinsavultaan näkee, on tehdä piilopalapeliä juurikin tuossa laatikossa.
Kyseessä on satiirinen yhteiskuntakomedia. Ja varsin onnistunut sellainen. Pitkä keskivaihe kyllä junnaa ja toistaa itseään ikävästi.

Viikon tyttö on viimeisin Valentin Vaalan ja Lea Joutsenon komedioista; Joutsenon esittämästä kalanperkuu -ja purkitusnaisesta valitaan sattumusten ja suutumusten summana Viikon tyttö, melkein missi. Tästä alkaa hänen vastahakoinen (myöhemmin satiirisen `innostunut`) matka seurapiirien uudeksi tähdeksi. Tähteyttä tukee valheellinen, virheellinen tulkinta hänen Amerikan sedästään. Setää luullaan monimiljonääriksi, plantaasinomistrajaksi. Ja vieläpä kahviplantaasin.
Tästä tosiaan valitettavasti seuraa pitkä tarpominen seurapiirien toisteisuuksissa, tylsyyksissä. (Tarkoituksena on tietenkin näyttää näiden pikkupiirien naurettavuus, pikkumaisuus, sisäriittoisuus.) Mutta elokuvan loppunousu "Sedän elefanttitarhoineen" ja seurapiiriporukan poliisiautoon joutumisineen vakauttaa elokuvan villiyteen. Tosin loppu tietenkin perusromanttinen. (Joutseno ja Tauno Palo!) Onneksi Tapio Nurkka jälleen mainio laiskana `En saanut taaskaan rakkautta, mutta aivan sama, olenhan rikas!`-muljuna.

Yhden yön hinta (Suomi-52)

No, tässä Martti Katajistokaan ei ole kovin hyvä, parhaimmillaan. Vielä vähemmän Eila Peitsalo, mutta heissä molemmissa on aina jonkunlaista charmia, karismaa, raikkautta. Tunkkaisuuttakin, jos rooli niin vaatii. Tässä he esittävät nuoria rikollisia ja aika laimeasti, vaisusti. Elokuvan päätehtävä oli tuoda amerikkalainen `poliisitoiminta-noir` Suomeen. Ja se tuodaankin melko jämäkästi. Siis seurataan poliisin päivää, tai paremminkin yötä (elokuvan työnimi oli `Kaupungin nukkuessa`) radiokuulutus-kertojaäänineen kaikkineen. Tämä yhdistelmä toimii melko hyvin, mutta yhdistelmäyritys sotkea nämä nuoret tähän liemeen jää yritykseksi. Laiha liemi. Jotain väriä siinä sittenkin. Jotakuinkin katsottava kokonaisuus kuitenkin.

Edvin Laine poliisina, Joel Rinne partailee ja irvistelee roistona liiaksi.

Jälkeen syntiinlankeemuksen (Suomi-53)

Nämä Eila Peitsalon vakavammat roolit (`Lain mukaan` on poikkeus) eivät ole niin iskeviä kuin kevyemmät. No, tässä on pääosassa Martti Katajiston esittämä nuorukainen joka palaa kouluun vankilasta. (Oli varastanut `suurkaupungin` [Linnanmäki] onnenpyörän kassan.) (Koulukaupunkina jälleen Porvoo, niinkuin usein näissä vanhoissa. Ja/tai vanhoihin aikoihin sijoittuvissa.) Katajisto on roolissaan oikein hyvä. Hän vetää epävakaan, epävarman, levottoman, tuskaisan roolinsa taas kunnialla kotiin. Peitsalo hänen `exänään` lähinnä löysästi peesailee. Elokuvan ohjaaja Edvin Laine hyvä kauheassa roolissaan, `Pukinpartana` (taas näitä perinteisiä, toisteisia vanhanajan opettajahaukkumanimiä `uudessa ajassakin`), sadistisena opettajana, sokean papukaijan kanssa `elävänä` piruna. Helena Vinkka opettajana, jolla on `hämärä` menneisyys. Ja tulevaisuus. Kaarlo Halttunen anoppivitsailijana ja Matti Ranin jälleen kapinallisena koululaisena. Kaikki he vetävät roolinsa kunnialla.

Se alkoi sateessa (Suomi-53)

Taas näitä `Nuori nainen on seikkailuiden, jopa rikollisten lumoissa`-elokuvia. Ja taas onnistunut sellainen.

Nuori nainen ("Olen rokotettu, ripillä käynyt ja avioliittoon vapaa" Eila Peitsalo esittää, aina raikas rooleissaan) on puoliksi `paennut` Helsingistä(!) Torniojokilaaksoon hilla/lakkamaille, muka marjanpoimintaan, mutta salakuljettajien seudulle. Ja kai sakkiinkin, sillä hän tutustuu-ihastuu salakuljettajien pomoon Rompan Eetuun/Kapteeni Karhiin (Tauno Palo)

Tästähän tulee ihan toimiva jännäri, komedia, seikkailu ja julmakin tarina; Komediassa kylvetään esim mainiossa heinäkasakohtauksessa, jossa pariskunta eksyy kuvattavaan heinäkasakohtaukseen! (`Ottakaa heinäkasakuvakulma!`) Vielä mainiommaksi kohtauksen tekee se, että sitä on katsomassa paikalle kutsuttu naispuolinen arvostelijaryhmä. (Yhtenä heistä muuten Hesarin Paula Talaskivi!! Hän ei muuten pitänyt elöokuvasta!!!) Lopun pitkä takaa-ajo (sota)raunioiden  keskellä on kuvauksen, jännityksen ja julmuuden teatterin juhlaa. P.S: Rivi Chesterfield-askeja on ammuntamaaleina ja poikkeuksellisesti Esa Pakarinen yhtenä rosvosakin jäsenistä!

Yllättävän monikerroksinen elokuva, jos näin voi sanoa. Ainakin moneen suuntaan, montaa makua viihdyttävä.

Dynamiittityttö (Suomi-44)

"Onko meillä oopiumluolia?" "Verraten harvoin."

Lea Joutseno esittää rikkaan perheen tytärtä, joka on vimmaisesti kiinnostunut dekkari/roistomaailmasta. Hän saa bensaa vimmaansa kun dynamiittijengi kurittaa kaupunkia ja hän innostuu ko populasta. Vielä vimmaisemmaksi touhu muuttuu kun poikaystäväkandidaatti, taiteilija Honka (Tapio Nurkka) laittaa ystäväpiirinsä valeroistoiksi (yksi heistä puhumaton Tarmo Manni debyyttiroolissaan) ja poliisin  rikospäällikkö Vuoristo (William Markus) ja "öljytty keikari", arkkitehti Taisto (! Kaarlo Kytö) laittavat kapuloita rattaisiin. Tai yrittävät ottaa niitä pois.

Joutseno roolissaan raivokkaan raikas, mutta eniten liekeissä on Nurkka.

Valloittava elokuva.

The Lighthouse (USA-2019)

No, vihdoinkin tästä jonkinlainen arvio!

Nuori metsuris/uittomies (Robert Pattison) saapuu  1800-luvun lopulla  neljäksi viikoksi majakkapestiin vanhemman ex-merimiehen (Willem Dafoe) komentoon, oikeasti orjaksi. Tästä neljästä viikosta (vai kuinka pitkä se aika loppujen lopuksi on, sillä se[kin] heittää häränpyllyä, tai oikeastaan merenneidon pyrstöä). Miesten kinat, raivot, hulluksitulemiset saavat elokuvassa infernaaliset mitat. Ja ryyppäyskohtaukset-

Viinaa, tanssia, tappeluita. Dafoeta on kehuttu kovasti, mutta itse kallistun enemmän Pattisonin puoleen, hänen raivonsa nousu hiljaisesta jurottajasta huutoraivoon on esitetty kaikin puolin loistavasti. Itse tarina on aika suppea, ilmeisesti tarkoituksellisestikin, jotta päästään keskittymään tähän miesten ja mielten kamppailuun. Ja se onnistuu loistavasti. Tätä korostaa mykkäelokuvamainen (mutta puhe ei ole mykkää, se on huutoa, tosin kauhuelokuvamaisen murisevaa möyryävää musiikkia käytetään liikaa) vanhanaikainen kuvauskalusto ja kuvaustulos ja näyttelijöiden loistavasti opettelema vanha kieli.

Miesten tarinat, nimet(!), kai ehkä todellisuuskin joutuvat myrskyjen silmiin. Jännä menneisyysvisio on jopa suomalaisistakin tukkilaiselokuvista tuttua tematiikkaa. No, ei hän sentään aateliseksi ilmaannu!!