Zombiethon (Usa-86)

Miltähän tuntuisi katsoa kavalkadi, lähinnä eurooppalaisten zombielokuvien (jotka kaikki on jo ennestään nähnyt) trailereista ja muusta matskusta? Tällainen zombisoppa on Zombiethon.
Katsominen tuntui ainakin meikäläisestä yllättävän mukavalta, kyseessä on tunnelmallinen matka lähinnä siihen eurooppalaisen (Fulci, Franco, Rollin) seiskari-kasari- gorezombailun-goreroskailun ytimeen. Seitkyt-kaheksankytlukujen eurooppalainen zombielokuvahan eroaa aikakauden amerikkalaisesta vastaavasta juuri laahustavien zombien sijoittamisella monasti syksynkuolleisiin maalaismaisemiin, rauhallisen-naputtavan progepimputuksen säestyksellä. Ja sijoittaapa se zombit aina joskus ihan kirkkaaseen päivänpaisteeseenkin, vaikka sitten syksyiseenkin sellaiseen. Yhtenä Zombiethonin onnistuneena clou`na onkin varsinaisten zombileffojen trailereiden yms väliin sijoitetut (tätä elokuvaa varten tehtyjen?) "siirtymäleffojen" pätkät, jotka vievät elokuvasta ja tunnelmasta toiseen. Näitten pätkien kuva - ja värimaailma on kivaa vaihtelua, ne tapahtuvat järjestään voimakkaan valoisassa kesäpäivässä sinitaivaineen ja sinimerineen. Ja zombin hiljainen hyökkäys aurinkoisessa kukkaloistossa uhria seuraten on kivan kontrastista menoa. (Välipätkät päättyvät aina siihen että uhri ja zombi juoksevat elokuvateatteriin, jossa seuraava zombipätkä pärähtää käyntiin.. Lopussa lähes koko teatteri onkin leffoja seuraavien zombbareiden täyttämä.)

En tiedä kummalle katsojaryhmälle, sellaiselle joka ei ole näitä leffoja ennestään nähnyt, vai joille ne ovat jo ennestään tuttuja, parempi tutustumiskohde. Tietenkin näitten leffojen zombileffanoviisille kavalkadi voi antaa kimmokkeen tutustua niihin kokonaisiinkin tuotoksiin. Itselle Zombiethon oli tosiaan vahvoista etukäteisepäilyistä huolimatta yllättävän antoisa kokemus. Ja esim kokonaisina leffoina kauheiden Zombie Laken- Oasis of the living dead`in näkeminen pelkästään zombeihin rajattuna, ilman niitä ympäröivää tylsyyttä oli myös melkoisen mainiota seurattavaa.

Ainoina säröinä sopassa olivat mm Anita Strindbergin tähdittämän Fear`in (elokuvassa ei zombeja) ja viimeisenä varsinaisena zombipätkänä esitetty Ted V Mikelsin Astro Zombies, joka taas camp-roskana erottuu mielestäni liikaa muiden elokuvien tunnelmallisuudesta. Myös keskuspaikkana toimivan elokuvateatterin zombiporukan muuttuminen koko ajan humoristisempaan suuntaan särki meininkiä jonkin verran.

H-man (Jap-58)

Viiskytluvunlopun Tohotusta (eli Toho-yhtiön tuotantoa) on Vetyihminen. Ja se on vielä Ishiro Hondan ohjaama.

Tämä huumekuviot ja yakuzankin "h-bomb"-testeihin sekoittava elokuva olisi ainakin alkutaipaleelleen kaivannut nimenomaan sitä tohotusta, nyt alkutaival lykitäänkin pitkien ja pitkäpiimäisten poliisikeskustelujen ja muiden jankkaavuuksien "jatkumona". Muutama "ihmissulaminen" tosin "näytetään", eli kun ihminen on saanut kehoonsa tätä pommitestien jäännöslitkua, niin hänen loppunsa näytetään maahan luhistuvana vaatekasana.

                PSYKEDEELINEN LIMA KOHTAA KADUT JA VIEMÄRIT

Myöhemmin nämä kuplintakuolemat tulevat enemmän esiin, ja niitä näytetäänkin tehokkaammin, tosin sammakon kuolinkamppailu on aika ilkeän ja iljettävän näköinen, sen olisi voinut jättää poiskin. Muutenkin elokuva saa toisella puoliskolla vauhtia, värikkyyttä ja jäntevyyttä rutkasti lisää ja tekee siitä loppujen lopuksi ihan jännityksellä seurattavan vauhti ja juonenkäännepalan. (No, eihän näissä, tässäkään huikeilla juonenkäänteillä pelata, mutta genressään ihan toimiva tapaus.) Erityisesti pitää mainita tehokkaan näköinen ja tehokkaasti etenevä psykedeelinen saastelima sekä tietenkin vihertävän läpikuultava Vetyihminen. Viimeksimainittua näytetään taloudellisen toimivasti vain muutaman kerran eikä silloinkaan pitkään, mutta psykedeelisesti sykkivän välkkyliman etenemistä useammin, aina silloin tällöin, mikä on hyvä tehokeino.

Independencia (Filippiinit, 2009)

Raya Martinin ohjaama mustavalkoinen elokuva on huikea suku-perhe-maakronikka Filippiineiltä.

Äiti ja lähes aikuinen poika lähtevät 1900-luvun alussa levottomuuksia pakoon viidakkoon, hylättyyn metsämajaan. Elokuvan loppuaika vietetäänkin viidakossa. Aivan elokuvan alussa on ehkä minuutin mittainen tanssiaiskohtaus kaupungissa. ("Milloin he ovat täällä?" "Muutama tanssi vielä.")

Viidakossa vaihtelevat suojasäät ja myrskyt. Aluksi myrskyt ovat vielä "lempeitä", tuovathan ne myös ravinteita maahan. Mutta myrsky "tuo" myös (luonnollista) kuolemaa. Kauniissa kohtauksessa äidin hautajaisruumis katoaa hiljalleen salamoiden välkkeessä.

Myöhemmin myrskyt kovenevat ja sekoittuvat sotaan ja lähestyviin sotilaisiin. Salamoiden ja sodan välkkeessä näkyvät rakennusten kalpeat luurangot.

Elokuvassa on myös paljon kaunista: Viidakosta löytyy yksinäinen nainen, lapsi syntyy, metsän ja veden antimia ja mystiikkaa opetellaan ja opitaan.

Elokuvan vaaleassa värimaailmassa on jotain samankaltaisuutta Mihail Kalatozovin I Am Cuba- elokuvaan.

Kiintoisa katsaus erään perheen, suvun ja maan kohtaloihin ja historiaan.

Night of the Big Heat (Bri-67)

Kesähellemuisteloihin sopi katsottavaksi britti-scifikauhuilu Night of the Big Heat. Tai sopi juuri ja juuri, sillä leffa oli aikamoisen laahaava, jota tosin pikkuisen paransi tehokkaan räjähtävät alkutekstit, muutamat kammottavat näyttelijäsuoritukset ("All my sheep are dead!")  ja parit tehokkaatkin kohtaukset. Ja mitä tulee kesähelteisiin, niin tässä elokuvassa ei sekään oikein ole kohdallaan, sillä tässä helleaalto iskee marraskuussa!

Ja iskee vielä vain pikkuiselle alueelle, saarelle jossa sitten todellakin kylvetään hiessä: En ole varmaan missään filmissä nähnyt tällaista hikoilua, paidat suorastaan vaihtavat väriä kun ne valuvat hikivettä. Näe Christopher Leen ja Peter Cushingin valtavat hikiläikät!

Ja he molemmat ovat tässä vielä hyviksiä, sillä syyllinen on taas kerran Avaruus jonka Paha Säteily aiheuttaa tämän dilemman. Puhuin tuossa huonosta näyttelemisestä, mutta Lee ja Cushing hoitavat homman kutakuinkin ok, eivät kuitenkaan läheskään mitenkään muistettavasti. Leen Salaperäinen Tutkijahemmo lähinnä asettelee kameroita, peilejä ja naruja metsiin ja Cushingin Proffahahmo istuu pubissa.

Välillä aikamoista jaanausta, ja loppuratkaisukin valoa vilkuttavine pyörällisine/jalallisine tyynyhirviöineen vilahtaa liian nopeasti ja varsinainen loppuratkaisu tapahtuu tätäkin nopeammin. Ja sitten lopputekstit äkkiä päälle rullaamaan.. Loppu nyt ei ole aivan lällyimpiä, mutta eipä paljon puutukkaan.. Eipä paljon muutakaan.
Ei siis mikään kummoinen esitys, mutta kyllä tämän kuitenkin katsoo tahattoman komiikan ja parin tehokkaan scifikauhukohtauksen ansiosta. Mutta kuten sanottua tämä tehokkuus ei tapahdu lopussa.
Pari pistettä.

Three`s a crowd (Usa-27)

Harry Langdon on mulle "Se amerikkalainen mykkäelokuva-komedianäyttelijä", hänen omintakeinen yhdistelmänsä puoliksi lasta-puoliksi aikuista yhdistettynä melankoliseen maalinaamaklovniin on "aina" purrut minuun. Ja tottakai hänen elokuvissaan on mukana tietenkin kosolti (mutta ei liikaa, ei minuuttikaupan tykityksenä) slapstickmäistä gag-osastoa, mutta sekin tapahtuu yleensä mukavan rauhallisessa tahdissa, yhden vitsin/gagin olemuksen kerralla avaten. Mutta ei kuitenkaan siitä kaikkia mehuja puristaen. (Tätä jälkimmäistäkin tosin joskus hänellä tapahtuu, kohtaukset ovat joskus liian pitkiä.) Lisää itsensä likoon laittamis-osastoa on se, että Langdonin esittämien roolihahmojen nimi elokuvissaan on yleensä Harry. (No, toisetkin mykkäelokuvatähdet käyttivät myös omaa nimeään (ainakin etunimeään) elokuvissaan, Max Linder esiintyi usein koko nimellään ja elokuviensa nimistä löytyi monasti Max. Tyyliin Max wants divorce, Max in a taxi jne.)

Langdonin itse ohjaamassa Three`s a crowd`issa tätä liian pitkää huumoriosastoa on ainoastaan ihan elokuvan alussa tapahtuva heräämis/nukahtamiskohtaus joka on unettavan (sic) pitkä, mutta tosiaan toista ajatusmallia käyttäen, ehkä tarkoituksellakin. Onneksi tämä tapahtuu heti alussa ja sen jälkeen kankaalle avautuu yksi Langdonin parhaista tuotoksista.

Tac kertoo nimensämuksisesti kolmesta henkilöstä, Harryn esittämästä `Oudosta Hepusta`, joka "tekee" muuttomiehen hommia (silloin kun jaksaa, ei nuku tai touhuile muuta), raskaana olevasta naisesta, jonka Harry löytää lumihangesta sekä naisen miehestä. Katsomassani versiossa nämä henkilöt ovat alkuteksteissä nerokkaasti typistetty muotoon One, Two ja Three. Ja leffan nimi itsessäänkin on varsin mainio ja kuvaava.

Harry alkaa hoivaamaan naista koppipahasessaan ja ilmeisesti haluaakin saavan sekä naisen että tulevankin lapsen itselleen. Tämä ei käy täysin varmasti ilmi, koska Langdonin esittämä tyyppi on taas (kuten lähes aina hänen elokuvissaan) ujonpuoleinen `tyhjä naama` jonka tunteista ei ensikatselulla pääse ymmärrykseen, mutta josta huomaa että siellä maalatun naaman takana mylläävät isot virrat. Tällaisen tyypin Langdon luo ja tuo aina mestarilliseti esiin.

Komediapuolelta voisi mainita esim kohtauksen jossa Langdon kiipeää lattialuukusta roikkuvasta matosta ylöspäin, ja aina kun hän pääsee luukulle, ja avaa sitä, niin pätkä matosta (ja Langdonista) luiskahtaa alaspäin, kunnes luukku taas toppaa kiinni.. Mukavannäköistä perusgagittelyä. Enemmän Langdonmaista huumoria on kohtauksessa jossa hän yrittää jäykän hellyttävästi tuuditaa lasta sylissään uneen. Oivallinen kikka on kohtaus jossa Langdon rakentaa pöydästä kehdon lapselle.

Elokuvasta löytyy myös erittäin nerokkaasti kuvattuja, luotuja jaksoja, joissa esim taistellaan lumisadetta vastaan kaupungin ahtailla kaduilla tai käydään ennustajalla. Ja sisältyypä leffaan myös painajaisuni jossa Harryn hahmo ottaa valtava nyrkkeilyhanska kourassaan nyrkkeilykehässä mittaa naisen miesystävästä. Iso nyrkkeilyhanska on muuten käytännöllinen senkin vuoksi (ja varsinkin sen!) että sitä voi käyttää kentän pinnassa tyynynä. Voi mennä makaamaan jo ennen iskua. Ihastuttava idea! :-)

Oivallisen humoristis-surumielinen balladi mykkämestari Langdonilta.

P.S. Onkohan Marx-veljesten Harpo ottanut jotain ilmerepertuaariinsa Landonilta? Elokuvassa on muuten esi-Marx-veljesmäinen kohtaus jossa synnytykseen saapuu partanaamaisia ja silinteripäisiä tohtoreita portaiden täydeltä.

Alienator (Usa-90)

Pahis pakenee pahisten kynsistä planeetalta ja tömähtää maahan. Sitten hän törmää (kirjaimellisesti) pakettiautoporukkaan ja myöhemmin vielä seriffiin ja metsämökkiveteraaniin. Kaiken "kruunaa" kuitenkin Alienator, joka on glamhevihiuksinen  sadomasobikineihin ja miniroskapönttörintsikoihin (tai tuhkakuppeihin) sonnustautunut ja sädeporalla aseistautunut avaruustappaja joka on lähetetty pahishemmon perään.

Leffa on puoleenväliin asti vielä aikamoisen laiskaa ja laimeaa menoa, jopa laahaavaa. Tästä voisi mainita esim tämän: Pahishemmolla on kaulassaan tiukka rautavanne jota hän vähän väliä yrittää henkeä kakoen , ja välillä pyörtyenkin, repiä pois. Metsämökkiin hemmomme turvaan vienyt pakuporukka katselee kakomista leffan puoleenväliin asti, ilmeisesti päiväkausia, ennenkuin jollakulla välähtää: "Hei, se haluaa vissiin tuon kaulavanteen pois!"

Leffa saa kyllä tosiaan uusia kierroksia kun naisbodari Teagan Clive(krediiteissä pelkästään Teaqan) esittämä  Alienator saapuu (luvattoman myöhään) mestoille. Sen jälkeen tämä Fred Olen Rayn ohjaama köpögoreinen scifailu kiinnittyy koko loppuaikansa maukkaasti roskasatamaan, tai tässä tapauksessa telakoituu roskaplaneetalle.  Voi, kun se alkukin olisi ollut samansuuntaista menoa, niin tästähän olisi vaikka mihin..

Moonchild (Usa-74)

Moonchild on höperö hörhöily kautta kevytkevytversio-psykedelia"paukku" (tussahdus) joka kelpaa helteiden pehmentämien aivojen tuijottelumateriaaliksi, mutta ei muuhun.

Nuori taiteilija (todellisuudessa tuo Kuunlapsi, joka syntyy aina uudestaan, nyt on maaginen luku 7 menossa) törmää tiellä John Carradinen esittämään Mr Walkeriin, Kaikkeuden Kulkijaan, joka saa taiteilijan lähtemään mukaansa läheiseen linnaan, joka on kuulemma hotelli ("Siksi ne noita kellojakin soittavat, kutsuvat meitä asiakkaita..."), "Mutta jätä vain ne taiteilijantarvikkeesi siihen tienposkeen, ei täällä kukaan koskaan kulje..." (Hyvin on asiakasvirrat hotellissa etukäteen käyty läpi.)
No, selviääkin että "hotelli" on erilaisten uskontojen ja pahuudenpalvonnan ikuinen kilpakenttä. Pääpappia esittää Victor Buono.
Tämä lattea ja laahaava kilpalaulanta viekin sitten koko filmin. Elokuva on laahaavaa psykedeliapuuroa, vaikka se yrittääkin esittää vauhdikasta. Sillä vauhdikasta ei ole se että samoja kalansilmälinssillä kuvattuja irvisteleviä naamoja, vaappuvia kynttiläkäytäväjuoksuja ja messuavia musta tai punakaaputyyppejä vilautellaan vähän väliä. Toistaminen on toistamista. Oikeastaan parhaiten pärjää vilahdusten taustoilla humiseva kuoromusiikki.

Muita hyviä puolia saa etsiä suurennuslasilla: Jonkinlaisena "teemana" elokuvassa ovat erilaiset soittokellot. (Walker suositteleekin taiteilijan maalaamaan vain kelloja, tai fokusoida vielä pienempään yksikköön: ei kannata maalata esim koko linnaa tai vaikka kirkkoa, keskity kelloon ja maalaa vain se per taulu. Yksityiskohta on tärkeä.) Lisäksi ympäriinsä juoksevat (elokuvassa muuten juostaan paljon, ja kurkitaan muurin takaa, ovenraosta, ja sitten taas juostaan. Salaperäinen nainenkin tekee näin.) mustakaapumiehet kantavat kourassaan kepinpätkää joilla voi kumauttaa kalloon. Mutta kovin pieniä outouksia ovat nämä. Kökköä okkultismia.

Tosiaan kyllä tään kerran kärsi läpi, oikeastaan tämä meni jollakinlailla siten että istuin kyllä kuvaruudun edessä, ja filmi pyöri, mutta vilkuilin samalla lehtiä, kattelin ikkunasta.. Vähän kuin verrattavissa taustamusiikkiin, tiskaus/siivousmusiikkimattoon.. taustaelokuva... musiikkihan tässä olikin parasta.

Laimea.