Elämme unelmien aikaa tai Kun eletään unelmien aikaa (Unkari-64)

Vähän Andrzej Wajdan Innocent Sorceresin (-60) mieleen tuova, Istvan Szabon ensimmäinen pitkä elokuva on onnistunut ja raikaskin irtiotto vuoden-56 Unkarin kansannousun tukahduttamisen tunkkaisuudesta. Kuten Wajdan teoksessa, niin tässäkin nuoret aikuiset yrittävät yksin, mutta ensin varsinkin ryhmänä viettää mahdollisimman mukavaa elämää yksin ja/tai varsinkin parisuhderintamilla sekä saada työnsä jatkumaan myös tulevaisuudessa ja kummassakin esitellyt työt ovat töitä joista nuoraikuiset pitävät, eli ilmeisestikin paremmista piireistä tulleista, paremmin koulutetuista, paremmin palkatuista kansalaisista on kyse. Tässä pääosassa on tv-asemateknikkomies samanikäisine tuttava-työporukoineen sekä mainittuine esilaisine parisuhdekuvoineen, naiset löytyvät myös suurin piirtein samoista yhteiskuntaluokasta. Elokuvan pääparina (heillä ja muilla on muitakin suhteita matkan varrella) on yksi mies tv-porukasta sekä lakia lukeva nainen, josta tulee julkkis (ainakin miehelle), kun häntä haastatellan tv:ssä. Nainen sanoo olevansa kommunisti, mutta on sitä eräänlaisen pienen ironia-vitsiverhon läpi, mies ei kerro "suuntaustaan", mutta ei kommunisti varmaankaan, ilmeisesti "ei mikään". Tämä senaikaisen ja paikkaisen nykynuoraikuisten monisuuntaisuus (kommunismi, katolisuus, länsi) tuodaan oivaltavasti esiin; Muuistellaan nostalgisesti pioneeriajan parhaita paloja, kirkossa käydään, ainakin suutelemassa, Truffautin elokuvajulistetta kannetaan kadulla jne. Toisaalta pariskunta vinoilee yhdessä kirkon vieressä olevalle "Viva Lenin!"-seinäkirjoitukselle sanoen sen olevan "Jonkun koululaisen, joka on kommunisti" tai "Kommunistin, joka on koululainen" kirjoittama. Päättyykö mainittu suhde, luultavasti, mutta ehkä ei. Elokuva päättyy oivaltavasti puhelinyhtiön puhelinherätykseen, jossa koko "sentaali-santra"-rivistö huutaa kaikuvasti miehelle hyvät huomenet. Herätys uuteen(?) aamuun, suhteeseen, yksinäisyyteen, yhteiskuntaan?