Potilas aka Salvation (Puola-72) Umpi-ylimielinen-vertainen tutkija toisten tutkittavana. Arjen(,) armottomuuden, arvaamattomuuden avuttomuuden kuvaus.

Alaisiaan alaspäin alistava `apina`, syrjään survova `sika`, k*si/v*ttumainen/päinen, umpimielinen, ylimielinen, ylivertainen biologian professori joutuu kuukausien sairaalatutkimuksiin ja pahaa paskaahan sieltä sisältä turskahtaa, munuaiset `murskana`. Näistä tuon ajan ja paikan (Itäblokki) elokuvissa `haiskahtaa` (harvemmin) joko tanakka iso, laaja, vilpitön, välitön, yleinen huoli ihmisen, ihmisten, maailman tilasta, mutta melkein useimmiten kommunismipohjainen kapitalismi-taide-tiedekritiikki. (No, Tsekkoslovakia poikkeuksena, ja jotkut yksittäiset ohjaajat yksittäisistä maista: Tarkovski, Paradzhanov, Makavejev) Näissä tosiaan yleensä lemuhtaa, löyhkähtää usein tuo jälkimmäinen. Niin tässäkin - mutta tämä on kuitenkin tanakka, asiassa pysyvä tarina. Tosin lopun `Pelastus` on vähän liian nopea(,) hätäratkaisu, mutta mikä siinä on erittäin hyvää, on se, että se on erittäin arkinen ratkaisu. Ja arkinen nimenomaan kaikkialla, universaalisti. Ei onneksi mitään `Kommunistisen arjen kohottavaa glooriaa kautta ylevää, arkea syleilevää kuolemaa`-paatosta, päätöstä.