War Requiem (Englanti-89)

Derek Jarmanin hienossa Blue-elokuvassa ei ole kuvavirtaa, Tässä elokuvassa ei (kuultavaa) puhevirtaa, tässä elokuvassa me huuliltalukemistaidottomat emme tiedä koko elokuvan aikana mitä esim alussa Lauurence Olivierin(!) esittämä mies pyörätuolissa, mitalit villatakissa- sotaveteraani sanoo. Puhe peittyy joko "sotarunon" tai lähes koko elokuvan mittaisen Benjamin Brittenin musiikin alle. Brittenin musiikki sopii, sotii erittäin hyvin tämän Derek Jarmanin ohjaaman monivisuaalisen infernon, sota (sotien)kronikan eli sodan kauhujen kuvaamiseen; Sota vaikuttaa kaikkiin (sotilaiksi ja sairaanhoitajaksi pukeutuneet lapset polttavat pikkuarkussa pehmonallekarhun), sota-aikana ei saa olla vähänkään aikaa irtautua, leikkiä (lumipalloa heittävän sotilaan käden ja lumipallon läpi ammutaan), eläimet kärsivät sodassa, elokuvassa, sotaelokuvassa (pässi sotkeutuu sarvistaan piikkilankaan). Mutta onneksi jo elokuvan alussa luodaan, tuodaan tulevaisuususkoa (pyykkejä ripustetaan kuivumaan ja niiden alle kylvetään jyviä), myöhemmin leipä kautta kivi kasvaa ruohoa ja vaikka leipätaikina ja leipä haklaistaan kirveellä, on se silti leipää... Tilda Swintonin esittämä sairaanhoitaja auttaa ja kulkee Ensimmäisessä Maailmansodassa, siinä elokuvan kulku pitkähköön, puolivälin jälkeen ehkä vähän tyypillisesti "vieraillaan" useissa sodissa, varsinkin Vietnamissa. Mutta kyllähän se tekee tehokkaasti tiettäväksi sotien kauheudet, Sodan kauheudet. Lopussa karusti, kauniisti kukkakori sodan ovelle, sodan portille, sotien eteen, varmaankin turhaan, mutta Hieno elokuva. Kyllä kukat aina harmaudessa, harmaudesta loistavat, ainakin joillekin, jonkin aikaa. Aika useillekin yleensä, ja se aika jää heille/meille mieleen...