Michelangelo Antonionin uran alkupään tuotantoa oleva La signora senza camelie eli Nainen vailla sielua on hänen 50-luvun teoksistaan parhaita. Eli ajalta ennen 60-luvun suuria vieraantumiskuvauksia. Tässäkin tämä teema on jo voimakkaasti oraalla.
Elokuva pyörittää filmiä, elokuvamaailmaa ja ihmisiä mallikkaasti:
Kaupan kassaneidistä on tullut yksi Italian valovoimaisimmista elokuvan viihdetähdistä. Eräs ohjaaja puolihuijaa hänet kanssaan naimisiin. Mutta ohjaaja ei pidä vaimonsa elokuvaolemuksesta, vaan kieltää häntä enää osallistumasta elokuvantekoon. Ei varsinkaan `suuteluelokuviin`. Mieluummin ei mihinkään.
Ajan mittaan ohjaaja myöntyy sen verran, että hän tekee vaimonsa kanssa taide-elokuvan, eikä sen vähäisemmästä aiheesta kuin Jeanne D´ Arcista! Elokuvasta tulee taiteellinen ja taloudellinen fiasco ja floppi. Sitten on luontaista elämän tyhjäkäyntiä, kunnes nainen taas joutuu/saa osallistua `pussailuelokuvienkin` tekoon, koska elokuvafloppi vei miehen rahoja.. Ja taas seuraa menestystä.. Ja taas seuraa yksinäisyyttä..
Ja mukana `tietenkin` salasuhdetta, eroamisia, mutta ei rakkautta.
Ei yksin Nainen vailla sielua, vaan ihmiset, elämä, elokuva(teollisuus) vailla sielua. Mutta ei tämä elokuva, tässä on sielukkuutta. Sielukkuutta kuvata sieluttomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti