Kuppaa!

Tässäpä ainoa filmi jossa Tapio Rautavaara aukaisee paitansa ja näyttää tussipilkutetun yläruumiinsa ja huutaa: "Kuppaa!"
Ja, tähän tietenkin liittyen, olipa Suomessa (en tiedä oliko muualla) sotien jälkeen sellainenkin elokuva"genre" kuin kuppaelokuvat.

Hannu Leminen ohjasi pari syfiliselokuvaa, ja nyt käsittelyssä elokuva jonka nimenä on kuvaavasti Synnin jäljet (-46), josta tuo ekan lauseen huudahduskin on kotoisin. Elokuva onkin Suomen Filmiteollisuuden ja Sukupuolitautien vastustamisyhdistyksen(!) yhteistuotantoa.

Elokuva on tietenkin aiheestaan ja käsittelytavastaan johtuen raskassoutuinen ja saarnaava (kuppaluentoja riittää), mutta huumoriakin löytyy elokuvan alkupuolelta. Ja lopussa sovintoa, sovitusta ja kevään aurinkoa. Kevääseen hypätään mielestäni vähän kummankin kevyesti, kun vasta itse vähän kukainenkin filmin hahmoista  on liirannut tuskien ojan pohjalla. Elokuvan henkilökaartin "tutustuminen" kuppaan (vaikka se sodanjälkeisessä "villien ja vastuuttomien ihmisten" sekamelskassa aika yleistä olikin) vaikuttaa aika mahdottomalta; lähes jokainen filmin näyttelijöistä, ylevimpiä lääkäreitä lukuunottamatta, on aikoinaan kärsinyt kupasta tai on juuri saanut tai saamaisillaan sen, on hän sitten kiltti perhetyttö tai kapakkaluuta. Kun sen kerran saa itse Rautavaarakin, joka yleensä näyttelee sankarirooleja. Tässä hän tosin esittää kapakkalaulajaa, mutta hänenkin kuppansa on "naisen syytä." Mutta tärkeän asian ja opetuksen takia voi tietenkin oikoa mutkat suoriksi.

Elokuva sijoittuu pääosin sairaanhoitajatarkouluun, jolloin kuppaluennot (sekä koko oppilaskaartille että yksittäisille opiskelijoille) saadaan toimivasti (tai miten sen nyt ottaa) mukaan juoneen.

Saarnaavuudestaan ja raskassoutuisuudestaan huolimatta tämän katsoo ainakin  ikiselityksen, sen aikaisen Helsinkikuvan takia. Leminenhän muuten teki monesti lavastuksen (tai kuten silloin monasti sanottiin `rakennelmat`) itse, joko omalla nimellään, tai joskus nimimerkillä `Lemi`. Ne toimivat hienon tummanpuhuvasti tässäkin. Kauhean sujuvaksi elokuvaa ei kuitenkaan voi kutsua.
Ja miksei tätä katso myös sen aikaisen ajatusmaailman takia. Viiskytlukulainen ankara ja totinen jäykistely on tietenkin vahvana mukana. No, onhan aihekin ankara. Mutta vaikka aihe on jopa pelottava, niin tietenkin käsittelytavan teatraalisuus tuntuu monista nykykatsojista jopa campilta.