Partition

Tikun varteen mahtuu monenmoista, nyt tikkuun tarttui taas taidetta.

Ken McMullenin elokuvassa Partition tartutaan Intian ja Pakistanin itsenäistymiseeen vuonna 1947 mielisairaalan potilaiden ja vallanpitäjien (entisten, nykyisten ja heidän yhteenliittymien) kautta. (Molempia näyttelevät vuoronperään samat näyttelijät, aikamoinen idea! Välillä toisiinsa sulautuenkin, huikeaa.)

Elokuvassa keskitytään seuraavaan dilemmaan: Kun monesti eri valtioita eri uskontokuntia edustavia vankeja vaihdellaan valtioiden kesken, voisiko samalla tavalla toimia mielisairaalan potilaiden kanssa. Haastava elokuva.

Kuten elokuvan nimikin ("Jakaminen", "Ositus") viittaa kahtalaisuuteen, moninaisuuteenkin, niin elokuvan visuaalinenkin puoli toistaa ja toteuttaa samaa teemaa: Näemme useat kohtaukset kuvattuna peilin/peilien kautta.
Vahvasti teemaan liittyvä on useaan kertaan toistuva kohtaus jossa palvelija/siivooja puhdistaa peiliä.

Visuaalispuolella yksinkertainen, mutta karun tehokas kohtaus on myös kun kamera lähestyy mielisairaalan`pihahuoneessa` (avara, huonekaluton, muutamia kiviä ja kivikasoja sisältävä hiekkainen huone) käveleviä, seisovia, kivillä istuvia potilaita, varjoihmisiä, on se kuvattu ison vähäisesti läpikuultavan lakanakankaan läpi. (Kaikki mielisairaalaan liittyvät kohtaukset on kuvattu tässä tilassa, ja mustavalkoisina.)

The Manster (-60)

Japanilaisen genre-elokuvan (m)itä-kumma-osasto ei rajoitu pelkästään viime vuosien/vuosikymmenen wtf-goreiluihin. Jo 60-luvulla Japseissa tehtiin esim sieni-psykedeelinen tuotos nimeltä Attack of the Mushroom People. (Siitä ideasta on tehty myös muutamat versiot/jatkot.)

Melkoisesti miedompaa ja maltillisempaa menoa ja meininkiä edustaa vuoden-60 The Manster. Mutta kyllä siinäkin weirdoiluja vilahtaa ja seassa on sakeampaakin strangeilua. (Sakeasta tuli mieleen että kun Japaninmaalla ollaan, niin Sakea tietenkin tarjoillaan ja juodaan tässä pätkässä (ja pätkässä ollaankin) aika usein ja tymäkästi. Mutta pitäisihän se tietää ettei Viina ja Hirviölääkkeet sovi keskenään, niistä tulee Hirviömäinen Känni ja Krapula.) Tämä itse varsinaisen leffalitkun laimentuminen, laihentuminen (tarina välillä vähän tarpoo ja sievisteleekin) varmaankin johtuu enimmäkseen Jenkkituottajista, sillä leffa on japanilais-amerikkalainen yhteistuotanto.

Elokuvan aluksi esitellään tulivuorivyöhykkeellä kököttävä lautamökki ja sen kaksi "asujaa", Ilkeä Professori/Tohtori ja hänen naisapulaisensa. Sekä Ilkimyksen tuotokset, kellarissa häkissä oleva Hirviönainen (Proffan "ex"(?)-vaimo, sekä juuri murhaavalta riehuretkiltään palaava Karvahirviö (miehen veli). Proffa päättääkin että nyt hirviöstä/veljestä on päästävä eroon ja avaakin kellarilabrassaan pahviluukun joka johtaa suoraan tulivuoren ytimeen. Ja heittää poloisen liekkeihin. Onpa muuten talossa kunnon keskuslämmitys, ei tartte lämmityksestä huolehtia. Puu/pahvipytingin palovaara taas vastaavasti on aika olennainen asia, ei tainnut tällainen asia tulla talon suunnitelleelle arkkitehdille mieleen..

Mutta eipä hätää, Proffaa on tulossa haastattelemaan eräs Jenkkitoimittaja, ja hänestähän hän saa uuden uhrin.. Ei muutako hirviöseerumia tyypin olkapäähän ja menoksi! Tai, no meno materialisoituu pikkuhiljaa kun kundin olkapäästä  alkaa pukata, kehosta kohota jotain..
Mutta kyllä sitä tämän uudenkin hirviön murhaavaa mellastusta elokuvaan riittää.

Tämä juttu mikä sieltä kehosta kohoaa, siitä on tehty myöhemmin maailmalla paritkin elokuvaversiot, mutta se miten se tässä on toteutettu, on vieläkin melko uniikki idea.

Passelin pituinen, tunnin ja vartin (wanha) weirdoilu.

P.S. Tuosta leffan nimestä, sehän muodostuu sanoista Man ja Monster, niin olisiko Suomi-nimi vaikka Miehiö tai Ihmiö?

Ninja Terminator (Hong Kong-Kanada-Englanti-86)

Jo kuuskytluvun alun peplumien "stara" Richard Harrison sai uralleen uuden nousun kaheksankytluvun Ninja-buumin harmaahiuksisena ja viiksisenä herrana. Näitä Ninjailuja tehtiinkin aika liuta.. Oli Ninjan Kostoa sun muita.

Ninja Terminatorin pääjuttuna on kolmesta osasta koostuva Miekkaninjapatsas jota kumarrellaan (paljon ja usein!),  varastellaan ja löydetään.
Harrison esittää Maastopukuninjaa joka samalla värikuosilla varustetulla hupulla varustettuna mm seisoo käsillään tuolilla, heittää rapua Ninjatähdellä, viipaloi katanalla vesimelonia pariinkin otteeseen ja istuu tietenkin perinteisesti kynttilämeren keskellä miekan kanssa meditoimassa, nappaa kynttilän miekan terällekin taitavasti tärisemään. Ja tietenkin myöskin perinteisesti potku-nyrkki ja miekkamatsaa mm Punapukuninjoja vastaan monet kerrat. Mutta se mistä tämä elokuva muistetaan on tietenkin KARVINEN-PUHELIN! Sillä Richard vastaa vähän väliä puhelimeen, joka on juuri tuota Keltakissamallia. (Luuria nostaessa Karvisen silmät avautuvat ja laskiessa lurpahtavat kiinni.)  Elokuvassa onkin tahatonta komiikkaa kautta camppia rutosti, mutta tuo Kissapuhelin on ainoita juttuja jotka voi melko varmasti laittaa sinne tahallisen komiikan puolelle. No, uhkausvhs:ssiä Ninjoille eri puolille kaupunkia kiikuttavista leluminiroboteista voi olla kahtakin mieltä, mutta niitä on voitu elokuvaryhmässä pitää näppäränäkin ideana. Ai niin, puhelimista vielä: Harrisonin Ninjakaverin (vai mikä lie) puhelimessa on korvaan tulevassa luuriosassa joka kerta sidottuna jokin kangasrätti. Onko hänen tarkoituksensa se, että hän ei tunnista puhekaverinsa ääntä? Yleensä se tehdään vähän niinkuin toisinpäin, mutta Ninjamaailmassa monet asiat voivat olla ja ovatkin toisinpäin, jopa moninpäin, kuin pallomme Perustallaajan.

Ihan kivasti camppia ja kamppailuja yhdistävä Ninjailu. Mukana tietenkin myös Pahisninjan kovaa ja kähisevää naurua ja löytyypä "tietenkin"(?) elokuvasta Peruukkininjakin, vai mikä lie...

Mutta nyt mä lähden Kellariin.. Pitäis seuraavaksi katsoa Lost and Found kasari super kasi-kauhuilu Basement. Näyttää upean usvaiselta..

Hohtavaa Roskaa

Jos edellisessä hohti vaatteet, niin nyt hohtaa koko nainen!

Devil Girl from Marsissa kaipasin ja aprikoin minkähänlainen olisi siitä Jenkkiroskaversio. No, se on vuoden -57 Astounding She-Monster. Ja mitenkäs se liittyy ja eroaa edelliseen/edellisestä?
Siinä on jokseenkin samanlainen juoni, pieni porukka mökissä Paholaispimua vastaan. Siinä ne yhtäläisyydet, eroavaisuuksia ovat kamalankökkö näyttelijäntyö, surkea kuvanlaatu ja vielä älyttömämpi juoni, eli DGFM:ssä kaipaamani roskatekijät ovat tässä kyllä kohdallaan:

Kaksi tyyppiä ja juoppo nainen kidnappaavat raharikkaan rouvan, tai neiti tämä taitaa olla, ja vievät hänet auton särkyessä erään geologin mökkiin. Siellä sitten aseilla uhataan, vastaillaan jatkuvasti puhelimeen ja sitten Hohtava Nainen saapuu mökkimestoille!
Mökkiporukoille selviää että nainen on radioaktiivisuutta uhkuva ja hohtava Avaruuspimu (päällä muodokkaan vartalon ihonmötäinen "haalari"). Katsojat ja geologi ovat tienneet ja/tai päätelleet tämän aiemmin, koska he olivat nähneet kökön tulipallon pamahtavan metsänreunaan. Katsojia tosin autetaan heti enemmän, koska heille näytetään myös Avaruusleidin kohoaminen savuraunioista.

Avaruusbeibe on kuumottava ilmestys (bimatsu ei muuten ala availemaan ovia eikä ikkunoita (kuten Devil Girlissä), hän hyppää sisään karmit kaulassa ja sirpaleet vaatteissa..) , geologilla näkyy olevan myös Hullun Kemistin vikaa, sillä hän ei näytä touhuavan kivien kanssa juuri ollenkaan, vaan hän puleeraa lähes pelkästään erilaisten liemien ja koeputkien kanssa. Hänellä onkin pieni koeputkikokoelma ja litkupurkisto mökin nurkan "laboratoriossa"(yksi pöytä.) Dialogi on aikamoista ,toinen roistoista alkaa yhtäkkiä puhumaan siitä että rikollisia vainotaan vain siksi koska he ovat marginaalinen vähemmistö, jos heitä olisi enemmän, asiat olisivat toisin. Ja ottaa esimerkiki Natsi-Saksan. "Sehän oli roistovaltio." Äijä itse ei sano suoraan, oliko edellinen väittämänsä tällaisen valtion puolustus vai kritiikki.

Mutta mökissä on onneksi maanläheinen (nimenomaan USA:n maan) geologi, mutta onko Avaruusbeibi Hyvän vai Pahan Lähettiläs? Entä hänen jälkeensä tulevat? Asian selvitessä selityksessä on kyllä melkein mammutin mentävä aukko, mutta se on sitä roskaelokuvaa...

Gonks Go Beat (Bri-65) - Rock vastaan Pop

Tai oikeastaan Rock/Pop vastaan Balladit.

Ja tätä ei tajua. Mutta tään tajuttomuutta ihastelee. Sillä kyseessä on kuuskytluvun brittipopomituisuus Gonks Go Beat. Avaruudesta, eräältä planeetalta lähetetään eräs tollo maapallollemme selvittämään kahden maan, rockareiden Beatlandin ja popballadistien Balladislen tulehtuneita välejä. Tollo ei meinaa ensin lähteä, mutta kun hänelle kerrotaan että toinen vaihtoehto on lähettää hänet Planeeta Gonk`ille, jota kuvataan paikaksi, jossa palleropeikkopehmolelut hyppivät holtittomasti free jazzin "tahdissa", hän lähtee viivana..

Hän tupsahtaakin savupilvestä jollekin studiohiekkarannalle josta kohta alkaa kantautumaan kahden samassa keinussa keinuvan nuoren, pojan ja tytön, yhteisballadia äijän suu heilahtaa hymyyn.. (Eli Balladislessä ollaan)
Mutta kohta suu vääntyy mutruun kun Graham Bondin bluesrokki alkaa soimaan, rummuissa muuten Ginger Baker. Eli Beatlandissakin käydään tupsahtamassa.

Mutta mikä neuvoksi.. Sitten hän sivukorvalla kuulee että jossain Kaikukammiossa "asustaa" jokin Musiikkimasteri. Ei muutako sinne, ja sieltä löytyy kiiltonahkapukuun sonnustautunut hemmo, jonka kanssa luodaan vanha shakespeaarinen Romeo ja Julia-juoni, eli vanha kunnon poika tapaa tytön.

Mutta tätä ennen ja sen jälkeen kerkeämme todistaa mm valtioiden välistä sotaa, joissa pyssyinä ovat kitarat, dynamiitteina rumpukapulat ja käsikranaatteina maracassit. Ja sotiminen käy näin: vastustajan edessä keinutetaan lanteita ja kitaroita, töräytetään torviin ja heilutellaan naaman edessä rumpukapuloita ja maracasseja. So-so! Lisäksi tutustutaan tuttuihin (mainittujen Bondin ja Bakerin lisäksi mm Lulu), puolituttuihin bändeihin (Nashville Teens) ja täysiin tuntemattomuuksiin (ainakin minulle). Eräskin puolipolkkatukkablondi-laulajan voisi sanoa olevan kuin Marc Almodin helvetistä. Varsinkin nämä balladit ovat perversissä pliisuudessaan yllättävänkin viihdyttäviä. Eikä rockpuolen biisitkään kelvottomia ole, aika peruslinjaston tavaraa kylläkin.
Yksi käsittämättömimmistä musiikkiesityksistä on vankila jossa puolikaaressa soittavat rumpalit on "rangaistuksena" pantu näyttämään mitä kuvioita he yhdessä pystyvät loihtimaan. Tosin heidät kylläkin laitetaan soittamaan väsähtämiseen asti. Kivan, taidokkaan jytisevää menoa. Yhtenä rumpaleista jälleen Baker.

Lisäksi pääsemme toisenkin kerran näkemään Planeetta Gonkin, tollon unessa. Nyt peikkopalleroiden lisäksi siellä näkyy olevan myös savun keskellä Peikkopaitoihin sonnistautuneita jazztanssityttöjä jotka jytäävät kuin jatsarit pellolla. Ja peikot pomppivat ja kurkkivat..

Täyttä roskarytinää jota jälkipuoliskon rakkausteema vähän jarruttaa, mutta silti päätöntä.. päätöntä.. sekoa.. sekoa.. Ei tätä tajua..

Hullua roskailua.

Elokuva. On. Järjetön.

Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita - Kaunis elokuva ahneudesta ja itsekkyydestä

Vaikka otsikossa kerrotaankin kauneudesta, niin Kenji Mizoguchin vuonna-52 ohjaama Ugetsu ei peittele henkilöidensä huonoja, alhaisia puolia, vaan kauneus tulee esiin ensimmäiseksi hienosti valituista kuvauspaikoista ja loisteliaista, pitkistä kamera-ajoista (Kazuo Miyagawa). Vähitellen kauneutta tai lähinnä henkilöhahmoista välittämistä alkaa katsojan silmiin ja mieleen tulla tarinan edetessä, koska Mizoguchi osaa taitavasti tehdä tarinasta yhtäaikaa huikean visuaalisen potretin ja rauhaisan  jännittävästi sotakaaoksessa etenevän elokuvan jossa koko ajan on katsojalla mielessä "kuinkahan heidän käy", vaikkakin suurin osa heistä on itsekkään kapeakatseisia henkilöitä.

Nämä itsekkäät ihmiset tässä 1500-luvulle sijoittuvassa elokuvassa ovat miehiä, joista "tikunnokkaan" (heh) nostetaan kaksi. Toinen, savenvalaja unelmoi ja hamuaa kokoaikaisesti rahaa ja toinen tohottaja upeaa samuraiuraa. Jatkuva sotatila pyörii ympärillä, mutta se ei estä savenvalajaa palaamaan takaisin kyläänsä tarkistamaan ettei savenvalu-uunin tuli ole päässyt sammumaan vaikka kaaos ja kuolema on lähes kädenmitan päässä. Myöskään se, että hänen pitäisi olla pakenemassa vaimonsa ja lapsensa kansa tästä tulihelvetistä, ei vaikuta hänen päätökseensä. Hän ajautuu eroon perheestään ja  joutuu mm myös erään kummitusmaisia piirteitä omaavan naisen lumopiiriin episodissa joka on perinteisen japanilaisen kummitustarinaelokuvien parhaimmistoa.
Tämä lähimpien hylkääminen rahan ja maineen takia onkin elokuvan pääteema. Samuraiksi pyrkivä mies taas karkaa jatkuvasti kaupunkeihin sotajoukkojen luo, jotta hänet hyväksyttäisiin samuraiksi. Lopulta hänestä tulee petoksen kautta Kunniasamurai, mutta hylätyn vaimon hänen "seikkailuidensa" aikana tapahtunut alennustila iskee kipeästi kasvoihin.

Ugetsu on elokuva jossa tapahtuu hyvin useasti sekä etu että taka-alalla. Esim kun savenvalajan vaimo ja lapsi huojuvat nälissään tiellä, niin metsänreunassa nähdään nälissään toisiaan tappavia sotilaita.

Kalpean kuun tarinoita (loistava, kuvaava suomennus muuten) on elokuvahistorian upeimpia ilmestyksiä, joka suomii armotta itsekkäitä henkilöitään, mutta myös välittää heistä antaen lopussa jonkinlaista anteeksiantoa ja aurinkoa.

Ennenkaikkea Ugetsu on naisten kärsimystietä kuvaava elokuva. Kuten monet Mizoguchin elokuvista ovat.


P.S. Eurekan julkaisussa on mukana myös toinen DVD, jossa toinen Mizoguchin elokuva, Oyū-sama. Hieno teos joka alkaa maailmanlaajuisesta tarina-aihiosta; perheen poikaa on yritetty naittaa usealle vaimokokelaalle, mutta sopivaa ei ole löytynyt. Taas olisi yksi tulossa...

Ja se yksi (tai oikeastaan kaksi) ovat siskokset, joista mies ihastuu vanhempaan, ei siihen jota tuodaan näytille. Tästä alkaakin Mizoguchimaisen huikean karheanlempeä tarina johon kuuluu mm se että nuorempi sisko sanoo miehelle melkein heti alkajaisiksi että hän tietää että mies rakastaa hänen siskoaan, ja että he voivat mennä platoniseen näytösliittoon jotta mies saisi olla hänen siskonsa lähellä.
Tästä alkaa upea synkänsateinen tarina, joka sisältää mm kyläläisten kyyläystä, lasta ja sukudynamiikkaa. Elokuva on kuin kuvattu jatkuvan sumusadeverhon takaa (vaikka elokuvassa ei sataisikaan) joka antaa teokselle hyvän harmahtavan, mutta myös pehmentävän sävyn. (BTW, katsoessani tätä satoi kaatamalla.)

Hieno parivaljakko Eurekalta.

Kahden kerroksen kauhua

First view: Atomihirviölaahausta varastossa. Terveet Kädet julisti aikoinaan Rock laahausta vastaan, mutta mitenkäs elokuvissa? Joskus hyvin, tai tarpeeksi huonosti tehtynä tietynlainen raahustaminen sopii kauhu ja scifihirviö roskahalpiksiin.

David De Cocteaun Creepozoids on näköjään yleensä haukuttu tylsäntunkkaiseksi räpellykseksi, mutta ainakin trailerin perusteella se vaikuttaa melkoisen tarttuvalla juustokuorrutuksella päällystetyltä Ydinjysäyksen jälkeen-elokuvalta. Mukana kökönpösilöitä efektejä tyyliin kädestään saastunut mies heiluttaa naamansa edessä ilmalla pumpattua tai vedellä täytettyä punaista tiskihanskaa ja mukana myös Linnea Quiqley, kuten niin monesti onneksi näissä.. Ja vaikka elokuvan nimestä ei Alien-sanaa löydy, niin trailerissa hämärässä ja varjoisassa varastossa vilahtavat hirviöt ovat ihan onnistuneita peruskökkökloonimontereita ko leffasta. Eivät ne tietenkään tämän trailerivilahduksen perusteella pärjää päräyttävyydessään esim Baltimoren gorekuninkaan Don Dohlerin Alien Factorin kiilusilmä-karvakeho- joulukuusenjalkamonterille, joka on näkemistäni Alienversioiden hirviöistä se älyttömyydessään nerokkain. Mutta katsotaanpa mikä on tilanne kun olen saanut tämän taideteoksen taisteltua läpi..

Myöhemmin (tänä iltana, yönä pitäisi katsoa) siis arviota siitä muodostuuko tämä varastoraahustus (ja ollaan siinä näköjään myös parilla kadunpätkällä) Laahaukseksi vai Kaahaukseksi..


Nojjoo...olihan se... ihan ok lauantai-illan leffa, ainakin saunaväsyneelle keholle ja mielelle.

Ensinnäkin, Alienin ja Post Apocalypse-leffojen yhdistäminen on jopa ihan kelvollinen roskaidea, ja nokkelasti elokuvassa myös selitettiin se, miksi ihan leffan alkua lukuunottamatta, siinä seikkailtiin koko ajan siellä iänikuisessa varastossa ja vielä iänikuisimmissa ilmanvaihtoputkistoissa: No, kun ulkona sataa sitä happovettä!
Ja tässä leffassa muuten kontattiin paljon! Ja ihan alusta asti! Tämä näkyy olevan elokuvassa niin Vahvana Teemana, että se on käsiteltävä juurta jaksain:  Eka heebo (porukassa, ja koko leffassa on kolme miestä ja kaksi naista) lähtee ilmanvaihtohormiin "tietenkin"(?) ilman asetta. Tai onhan hänellä taskulamppu. Ja kuolohan se tietenkin korjaa.. Seuraavat heebot yrittävät rynniä onkaloon yhtäaikaa, olkapäät ryskyen, mutta pääsevät sitten yhteisymmärrykseen, ja menevät sinne lopulta ensin toinen ja vähän ajan kuluttua toinen. Tämähän järkevää, sillä sillä aikaa Alieni tietenkin hyökkää naisten kimppuun. Ja kun toinen hemmoista vihdoin saapuu hyökkäysmestoille, on Alieeni tietenkin jo paennut, mutta kun iskusta selvinnyt nainen näyttää suunnan mihin se meni, niin arvatkaapa mitä mies tekee? Hän lähtee huoneessa tietenkin konttaamaan monsterin perään.. Ja myöhemmin selviää sekin että myös monsteri liikkuu paljon kontaten, on kyseessä sitten tunneli tai huone tai halli..

Itse Alien on resursseihin nähden jopa ihan ok ilmestys (eli kuitenkin kammottavan kökkö), mutta ne varsinaiset kökköhirviöt ovat kyllä jättiläisrotat, joiden hyökkäykset rupisen ja ruttoisen rottaroskailun "perinteitä" "kunnioittaen" tapahtuu näin: Näyttelijä liikuttelee isoa karvakasaa kurkullaan. Upein idea asiasta on kun yksi jättirotta sukeltaa Linnea Quiqleyn villapaidan alle, on se helppo vetää hännästä pois nurkkaan häpeämään. Rottien hyökkäysääni on muuten veret ja lihat hyydyttävä "ÄY!"

Ei tietenkään sellainen vauhtipakkaus kuin traileri antaa ymmärtää (no, milloin ne olis), ja gorea paljon vähemmän kuin odotin, mutta kökkökohtauksia kyllä kohtalaisesti. Johtuu varmasti siitä että leffa ei kestä armollisesti kuin vähän yli tunnin. Ja musiikki melko hyvää post apo-pimputusta.

Ei siis roskaelokuvaksikaan mikään klassikko, ei lähellekään, ei edes hyvä roskaelokuva, mutta kyllä tämän katsoi ennen kuin selkäänsä  ottaisi. Pieninä roskafanin ilonpisaroina juuri nuo kökkökohtausten melko runsas esiintyminen, leffan lyhyt pituus ja yksi perinteinen suihkutisseily.