Olen/Olet unessa useasti...

Piti ensin nukkua yön yli...Jan Svankmajerin Surviving Life on Terry Gilliam-Monty Python-filmi-animaatiotekniikalla tehty upea sukellus unimaailmaan, ja voittaa Gilliam-Python toistavan touhun jatkuvalla muuntautumisellaan. Tosin tietenkin toisto (kun unessa ollaan) on toimivan tarkassa ja ei-tarkassa käytössä myös. Ja tietenkin muutokset myös: Surviving Life on myös "sujuva" rakkaustarina, jossa unihenkilöiden nimet vaihtuvat unesta uneen pikkuisen.

Mies, joka ei halua unistaan eroon (haluaa niitä lisää - paljosta valtavaan määrään, käy tämän takia psykiatrilla) menee makaamaan käsilaukun hihnaa purren ja astelee raitaflanellipyjama päällään unimaailmaansa, jossa: mm kananmunat ja melonit mätkähtävät puista ja muista (leikkihelikopteri pudottaa kananmunia pommeina) maahan mäjähtäen, kuorma-autot joiden lavat ovat täynnä mm pystypäin olevia pistooleita, pommeja, patonkeja, nalleja, turkkeja  sekä savuavia savupiippuja kaahaavat kaduilla, erilaiset tavarat (esim kamiinat, käärmeet, kellot, sammakot, veitset) lentelevät ikkunoista toiseen, jaloilla varustetut talot vaihtavat kadun yli paikkaa, ikkunassa oleva nainen puhaltaa suustaan melonin kuin ilmapallon, sarvipäinen mies kioskijonossa, käärmeet ja krokotiilit kaduilla, ikkunat ovat täynnä kaakattavia kanoja - mies kulkee kadulla valtava kananmuna sylissään, miehen pää muuttuu hanaksi, mies syö paksua nappikeittoa ja sylkee sitten nappeja isoon kasaan, ikkunoista ilmestyy valtavan kokoisten kämmenien taputtava metsä, kirjahyllystä työntyvä iso käsi ojentaa ja ottaa kirjan ja kahvikupin, pääkallo, käärme vierii viemäriin, valtava ihmispäinen käärme tunkee ovista ja ikkunoista, valtava omena rullaa pitkin katuja... Ikkunat näkyvät olevan yksi iso juttu tässä... Bunuelia, Dalia, Svankmajeria... Ja Vielä: Freudin ja Jungin taulut tappelevat keskenään psykiatrin vastaanotolla, mutta myös aplodeeraavat psykiatrille, kun tämä todistaa heidän ajatuksiaan oikeiksi...

Elokuvassa ei (onneksi) ole valtavana vyörynä Svankmajerin bravuuria, möyryäviä lihamassoja, (tässä vain toisiinsa ikkunoista kietoutuvat kielet). Aikaisemmissa elokuvissaan (varsinkin lyhäreissään, jotka monasti perustuivat melkein pelkästään tähän lihamöyrintään), hän käytti tätä liikaakin. Vähempi on enempi, kuten Svankmajer jo vähän huomasi edellisessä elokuvassaan Lunacy, jossa esim vakuumeissaan kaupan lihahyllyillä hengittävät jauhelihat yms oli tehokas tuulahdus.

Elokuva on, kuten tämä kirjoituskin, luettelo, mutta erittäin toimiva, onnistunut ja upea sellainen. Herkkua aivoille.

"EHDOTTOMASTI!"

Ei Robocop, vaan RoGoPaG! Mutta yhteiskuntakritiikkiä kummatkin. Ja tulevaisuutta.

Rogopag on neljän ohjaajan ja neljän filmin episodielokuva, jonka nimi tulee juuri ohjaajista: Rossellini, Godard, Pasolini ja entuudestaan minulle täysin tuntematon Ugo Gregoretti, joka tässä sakissa tällä kertaa keräsi parhaan potin.

Rossellinin filmi on täysin sivuutettava mitättömyys, mutta sitten paranee melkein elokuva elokuvalta: Godardin New World on yllättävän onnistunut ja kompakti kertomus siitä kun atomipommi räjähtää Pariisin yläpuolella (siitä luetaan Pariisissa normaalisti lehdistä), mutta vaikuttaa vain ihmisten `psykologiseen olemukseen`. "Ehdottomasti"-sana on robottimaisessa käytössä.

Pasolinin "La Riccotta" kertoo kuvausryhmästä joka kuvaa Jeesuksen ristiinnaulitsemista. (Ohjaajana Orson Welles.) Tässä tapahtuu notkahdus, elokuva on varsin haahuileva, eivätkä lukuisat filmin nopeutukset (köyhä mies juoksee, lampaat väistyvät) ja värinvaihtelut paljonkaan paranna elokuvaa. Eivät ole kyllä kovin kummoisia ideoita, köykäisiä jopa.

Gregorettin Free-range chicken on episodikatraan helmi. Kahtena päälankana kulkee mainonnan perusprinsiippejä kurkkutautipotilaan puhelaitteen tapaiseen lataava luennoitsija ja erään perheen seikkailu mainonnan kauppakeskuksissa ja maanteillä: Televisiomainoksessa liian pienessä tv:ssä esiintyvä lastenohjelman hiiri murtautuu lasin läpi isompaan telkkariin, mutta palautetaan takaisin romutoosaan. "Osta hiirelle uusi televisio!" Toisessa kohtauksessa löytyy ravintola joka on on varustettu kulkua osoittavilla ja kulkua kieltävillä liikennemerkeillä, jotta asiakkaat joutuvat menemään ensin ostettavan tavarapaljouden läpi ennenkuin itse ravintolaan edes päästään. Myöhenmmin ravintolan asiakkaat muuttuvat kanoiksi. Myös perheen erilaisia supersankareita ja roistoja fanittava ja leikkivä lapsi ilmoittaa lopuksi haluavansa olla `Vapaasti kasvatettu kana.` Katso myös erään kohtauksen maakauppiaan pomppivaa raivoa kun hän löytää myytävänä olevasta maatilkusta sinne yhtäkkiä ilmestyneen `siperialaisen`kaalimaan.
Oivaa tykitystä.

Viimeisestä tulee ajoittain mieleen Jarvan Ruusujen Aika, josta löytyy mm ravintola jossa ruokalistat on kirjoitettu tarjoilijoiden takkeihin. Coolein tuulahdus Ruusujen ajassa taitaa olla disco, jossa tanssitaan kuulokkeet korvilla. Hauska ajatella että tanssiparit voivat ehkä kuunnella ja tanssia täysin eri kappaleita. Ja katsoja näkee erilaisia tanssityylejä hiljaisuudessa. Kivaa monikerroksellisuutta.

Tästä tanssimisesta tuli mieleen Terry gilliamin Zero Theorem, jossa tanssaajat tuijottavat samalla pieniä näyttöruutuja. Upea oivallus nykymaailman zombitollomaisesta luurintuijotus"kulttuurista." 

Kurkistus suihkuverhon taakse - Eli mitä suihkuverhon takana tapahtui?

ELI KUN HITCHKOKKI SUIHKUHUOŃEESSA HEILUI

-"Arvostelussa" Hitchcock-elokuvan traileri.

Lainausmerkit tietenkin siksi ettei elokuvia pysty kokonaisuuksina arvioimaan trailerin perusteella.
Mutta tämän pystyy: Hitchcock ei oikein näytä Hitchcockilta, eikä häntä näyttelevältä Anthony Hopkinsilta.

Saapa nähdä millainen Psykokeitos tämä hitchkokkailu on.

The Sessions

Sessions on vahvojen näyttelijöiden elokuva. Ykkösrivistössä luonnenäyttelijä (argh!) John Hawkes rautakeuhkoon ja paareille "tuomittuna" miehenä, paljaan roolin tekevä Helen Hunt hänelle seksiä (oikeasti, mutta ei prostituoiden) opettavana seksuaaliterapeuttina ja William H. macy ymmärtävänä pappina, josta vilahtaa myös arkiminä kaljasta nauttivana tuulipuku-hikinauhahippinä.

Elokuvassa on sopivassa Hollywood-suhteessa huumoria ja draamaa ja "sopimattomassa" (Hollywoodin ja sen kouliman jenkkiyleisön mielestä) suhteessa paljasta ihoa. Eurooppalaisittain "sopimattomassa suhteessa" on sitten tietenkin lopuksi kyyneldraamaa.

Paremman puolelle kallistuvaa jenkkidraamaa.

Villi Etelä

Kovastikin kiinnostaa huomenna ensi-iltaansa tuleva Beasts of the Southern Wild. Kiinnostaa tietenkin sen takia että se on saanut paljon kiitettäviä arvioita, on amatööri ja indietuotanto, mutta varsinkin sen takia että se on saanut myös (kylläkin huomattavasti vähemmän) myös murska-arvioita joissa sitä "syytetään" suttuisesta tekotaiteellisuudesta, silmiä vaivaavasta vilinäkuvastosta ja vastaavista.

Tällainen rajankäynti kiinnostaa meikäläistä usein, on kiinnostavaa käydä katsastamassa kumpaan leiriin itse lukeudun, vai jumiudunko tylsän turvallisesti kolmen pisteen välimaastoon. Mieluummin aina näissä tapauksissa kuitenkin joko inhoajiin tai rakastajiin.

Siivekäs Supermies

Tässä on paljon hyvää: Sarjakuvapiirtäjä josta tulee siivekäs supersankari, värikästä vakoilua ympäri maailman, bondmaisia vekottimia, Oliver Reed pääpahiksena sekä elokuvan nimi, Condorman.

Siis hyvää idean tasolla. No, onhan sekin nyt jotakin. Juoni ja henkilöt yms. tulivat oikeastaan selitettyä edellisessä kappaleessa. Ainoa(t) asia(t) jo(t)ka tuli(vat) täysin tyydytetysti toteutettua olivat Reed roistona ja elokuvan nimi, joka sekin vain vähäsen, sillä näitä sankarin lentokohtia on vain tasan kaksi, mutta ne ovat onneksi ok. Varsinkin jälkimmäisen aloitus/paljastus on mainio.

Muut päähenkilöt ovat vaisuja, bondvekottimet eivät kovin kekseliäitä ja/tai tarpeeksi älyttömiä (mm konepistoolikävelykeppi) ja (pelastaviin) tilanteisiin törmätään täysin vahingossa; vaikka Condorman ja naisensa menevät täysin vääriinkin paikkoihin, heillä on siellä odottamassa heitä varten rakennettu pelastusvekotin -ja suunnitelma.

Elokuvassa on paljon huumoriin "peitettyä'" Amerikan Ylistystä, leffa on samalla sellainen, ettei siinä ole oikeastaan suvantokohtia, mutta juoni on genressäänkin liian toistavan töksähtelevä. Kuten myös leffan loppu.

Silti tämä oli melkein ok kasarikökköily (johtuu paljolti ideasta, joka (k)antaa katsojaa/katsojalle yllättävän pitkälle/yllättävän paljon. Ja jonka pystyy iisisti ja kevyesti katsomaan esim. saunan jälkeisenä viilentäjänä ja chillausleffana, kuten minä tein.

Ihanan kaino kauhuilu

Veneellinen jengiä tulee suosaareen tekemään tutkimusta ja elokuvaa seudulla mellastavista, tappavista noidista.

The Witchmaker`issa (Usa-69) on Etelän mehukkuutta, muhevuutta ja tunnelmaa. Elokuvaa piristää ja värittää (60-luvun värimaailman lisäksi) mm. naureskeleva pahuudenpalvojamies, juoppo noita ja (teko)nokkela /älytön dialogi. Mutta `Noidantekijä`on poikkeus genrestä ja kaavasta: Koko elokuvaa kannattelee ihastuttavan sulostuttava kainous, josta selvimpänä esimerkkinä on jopa legendaariseksi tituleerattu kohtaus jossa nainen juoksee pahaa pakoon kädet, kämmenet paljailla rinnoillaan. Myös gore on vähäistä, viittaavaa. Mutta Amerikan Etelävaltioiden tiheää tunnelmaa ja soiden (ja tekijöiden päiden) soljuvaa höyryisyyttä on melkoisesti mukana. Tähän elokuvaan, tähän tunnelmaan nämä ratkaisut sopivat.

Etelän muheva pläjäys, mausteita juuri sopivasti. En ole kovin kova brittikauhun ystävä, mutta tässä on onnistuneesti yhdistetty brittiläisen kauhuelokuvan kuivakkuus ja huumorittomuus amerikkalaiseen älyttömyyteen. Kuin kuivakka brittipiiras Syvän Etelän mehuilla kostutettuna.

Yhteenveto: Ihanan kaino noitailu. Säyseää saatananpalvontaa, säyseää satanismia. Soiden soljuva höyryisyys yhdistettynä säädylliseen, kainoon kauhuun tuottaa (melkein) one of a kind-elokuvan ja elämyksen.