Siivekäs Supermies

Tässä on paljon hyvää: Sarjakuvapiirtäjä josta tulee siivekäs supersankari, värikästä vakoilua ympäri maailman, bondmaisia vekottimia, Oliver Reed pääpahiksena sekä elokuvan nimi, Condorman.

Siis hyvää idean tasolla. No, onhan sekin nyt jotakin. Juoni ja henkilöt yms. tulivat oikeastaan selitettyä edellisessä kappaleessa. Ainoa(t) asia(t) jo(t)ka tuli(vat) täysin tyydytetysti toteutettua olivat Reed roistona ja elokuvan nimi, joka sekin vain vähäsen, sillä näitä sankarin lentokohtia on vain tasan kaksi, mutta ne ovat onneksi ok. Varsinkin jälkimmäisen aloitus/paljastus on mainio.

Muut päähenkilöt ovat vaisuja, bondvekottimet eivät kovin kekseliäitä ja/tai tarpeeksi älyttömiä (mm konepistoolikävelykeppi) ja (pelastaviin) tilanteisiin törmätään täysin vahingossa; vaikka Condorman ja naisensa menevät täysin vääriinkin paikkoihin, heillä on siellä odottamassa heitä varten rakennettu pelastusvekotin -ja suunnitelma.

Elokuvassa on paljon huumoriin "peitettyä'" Amerikan Ylistystä, leffa on samalla sellainen, ettei siinä ole oikeastaan suvantokohtia, mutta juoni on genressäänkin liian toistavan töksähtelevä. Kuten myös leffan loppu.

Silti tämä oli melkein ok kasarikökköily (johtuu paljolti ideasta, joka (k)antaa katsojaa/katsojalle yllättävän pitkälle/yllättävän paljon. Ja jonka pystyy iisisti ja kevyesti katsomaan esim. saunan jälkeisenä viilentäjänä ja chillausleffana, kuten minä tein.

Ihanan kaino kauhuilu

Veneellinen jengiä tulee suosaareen tekemään tutkimusta ja elokuvaa seudulla mellastavista, tappavista noidista.

The Witchmaker`issa (Usa-69) on Etelän mehukkuutta, muhevuutta ja tunnelmaa. Elokuvaa piristää ja värittää (60-luvun värimaailman lisäksi) mm. naureskeleva pahuudenpalvojamies, juoppo noita ja (teko)nokkela /älytön dialogi. Mutta `Noidantekijä`on poikkeus genrestä ja kaavasta: Koko elokuvaa kannattelee ihastuttavan sulostuttava kainous, josta selvimpänä esimerkkinä on jopa legendaariseksi tituleerattu kohtaus jossa nainen juoksee pahaa pakoon kädet, kämmenet paljailla rinnoillaan. Myös gore on vähäistä, viittaavaa. Mutta Amerikan Etelävaltioiden tiheää tunnelmaa ja soiden (ja tekijöiden päiden) soljuvaa höyryisyyttä on melkoisesti mukana. Tähän elokuvaan, tähän tunnelmaan nämä ratkaisut sopivat.

Etelän muheva pläjäys, mausteita juuri sopivasti. En ole kovin kova brittikauhun ystävä, mutta tässä on onnistuneesti yhdistetty brittiläisen kauhuelokuvan kuivakkuus ja huumorittomuus amerikkalaiseen älyttömyyteen. Kuin kuivakka brittipiiras Syvän Etelän mehuilla kostutettuna.

Yhteenveto: Ihanan kaino noitailu. Säyseää saatananpalvontaa, säyseää satanismia. Soiden soljuva höyryisyys yhdistettynä säädylliseen, kainoon kauhuun tuottaa (melkein) one of a kind-elokuvan ja elämyksen.

Syväjäädytetty Opettaja (Suomi-71)

Tää harvinaisuushan oli hämmentävän hyvä!

Vuoden-71 suomalainen scifilyhäri (reilu puoli tuntia) /tv-näytelmä kertoo opettajasta (Harri Tirkkonen) joka sulatellaan ja herätellään 50 vuoden jälkeen saastesumuiseen Suomeen.

60-80-lukujen tv-teatteritähti Tirkkonen on roolissaan hyvä, hänen oppilaansa puhuvat hänelle ulkoaopetellun takellellen. Mutta niinhän ne oppilaat opettajalleen tekevät. Kuvaus on synkän hämärää mustavalkokuvaa, joka sopii aiheeseen hyvin, kontrastina muutamat värikuvaiset nostalgisoinnit entisestä luonnosta rytmittävät tarinaa. Musiikki saa erityismaininnan; hämärän synkkä surina ja naputus ovat jopa aikaansa edellä, ainakin Suomessa. Tämä tulee erityisesti esiin Tirkkosen klaustrofobisessa käytäväjuoksussa, jossa hyvä näytteleminen, komea kuvaus ja näihin sulautuva musiikki tukevat toisiaan hienosti.

Hyviä scifi-ideoita olivat vesi - ja ilmatehtaat, ehkä napin painalluksella tyhjentyvä liitutaulukin. Ruokapillerit ovat tietenkin itseoikeutetusti mukana, niinkuin aina näissä.

Pientä miinusta siitä, että vaikka luonto on niin saastunut, ettei ikkunoitakaan saa avata, Tirkkonen liikkuu välillä vahingoitumatta ilman suojavaatteita. Oppilaiden (sisä)kouluasujen (kuin repaleiset uimapuvut) funktio ei minulle selvinnyt. Ulkoasussa oli mukana hai-saapas viritys.

Tanakkaa tarinaa. Passeli pituus.

Hiekkaa roskarattaissa

Syistä joita tiedä en, maailmalla on mylvinyt muutaman vuoden ajan pienenpieni buumi, tappajahaikloonielokuvat. On niitä ollut ennenkin, mutta nyt stv eli straight to video-markkinolle on tullut tätä lajia aika kasa.

Megashark vs Giant Octopuss ja Sandsharks ovat tehty roskasääntöoppaan mukaan: Kiinnostavan älytön aihe, huonoa näyttelemistä, laahaavuutta, gorea, urpoja efektejä + leuka lattiaan-kohtauksia (jättiloikan tekevä hai syö matkustajalentokoneen (MvGO) ja myös laivan), massiivisissiksi luonnehdituissa joukkokohtauksissa kuvataan koko ajan samoja   ihmisiä, koska heitä on  vain pari kourallista (Sandsharksin megaluokan meiningiksi tituleeratut tuhansien sekojytääjien rantabailut saarella), näyttelijän nimi on Edgar Allan Poe IV (jälleen SS) ... Tai kun hait törmäävät(!) korkealle kerrostaloihin(!), niin hait tai talot, tai molemmat, räjähtävät! Tämä MvGO:ssa)

                                Junnaavaa, jankkaavaa roskaa

Vielä muutamia vuosia sitten olisin varmaan fiilistellyt ja hehkutellut näiden parissa paljon pitempään, enemmän ja useammin, mutta kun näitä roskakäsikirjan mukaisesti tehtyjä leffoja tulee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän, alkaa kovinkin roskahemmo hyytymään. Roskajankkaus/junnaus ja siinä samalla gorejunnaus/jankkaus on vallannut `alaa`. No, tietenkin ne ovat ihan kivaa tollogorea, mutta silti.. Onkohan näitä nähty ja tehty liikaa liian pitkän aikaa?...

Nyt tuoreita hulluja ideoita esiin ja peliin roskanvääntäjät, ja heittäkää ne roskaoppaat nurkkaan, ne olivat käyttökelpoiset yllättävänkin pitkään, mutta nyt ne on koluttu kannesta kanteen. Tai sitten roskakatsojien ja ohjaajien pitää alkaa katsomaan historiaan, ja etsiä ja löytää sieltä ne hullun hämärät helmet.

Mänttärin (ja Väänäsen) muheva paluu

Anssi Mänttärin Saunavieras on ohjaajan paluu "parrasvaloihin". Kriitikot lähes yksimielisesti haukkuivat, eivätkä katsojat katsoneet. Halpikseksi haukuttiin. Mikä vika halpiksessa/halpiksissa? Niitähän Mänttäri on koko pitkän uransa takonut. Ja on takonut nimenomaan kovaa ja komeaa tarinaa ja dialogia.

Saunavieras on parasta Mänttäriä aikoihin. No, edellisestä elokuvasta on aikaa, mutta vaikka verrataan miehen koko laajaan tuotantoon, niin kärkisijoille tämä siinä menee. Dialogi on nytkin se mikä jytisee. Sovinistinen, melkein misogyyninen äijjä (tai jopa vanhus), Kari Väänänen, aloittaa sellaisen härskin, surumielisen kännitykityksen naisista, rikkauksistaan ja tietenkin lopuksi epäonnistumisistaan, ettei mitään rajaa. Ja tietenkin saunassa. Väänänen on osassaan suvereeni, melkein yhden miehen show, koska toisessa pääosassa oleva oleva Jone Takamäki parhaimmillaan peesailee Väänästä hyvin hillitymmällä taustalla olemisellaan, huonoimmillaan näytteleminen on vähän pelokkaan haahuilevaa. Mutta loppupeleissä, he tukevat hyvin toisiaan, ja löytävätkin juonessa toisensa. Mutta voiko sitä kutsua ystävyydeksi?

              SE SUOMALAINEN SAUNAELOKUVA

Väänänen esittää öykkärikirjailijaa, jonka Lapin ökymökille saapuu saunavieraaksi ennestään tuntematon "geologi". Se mainittu dialogi on tässäkin elokuvassa, jos ei nyt timanttia, niin ainakin (Lapin) kultaa. Siinä on välillä (useinkin, useitakin) upeita oivalluksia kultahippuina, itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta sellaisiahan ne saunaiset kännikeskustelut ovat. Mutta loppuunkalututkin ajatelmat voivat joskus tuntua raikkailta oikeassa paikassa lausuttuina.
Mänttäri kuvaa jälleen suomalaista miestä, niin vain kuin Mänttäri voi kuvata.

Vielä siitä halpis-teemasta, jotkut (useatkin) kriitikot ovat moittineet kuvausta haahuilevaksi, itse en tätä allekirjoita. Kuvaus on selvää ja toimivaa, tarinaa tukevaa. Maisemamaalailuakin minimalistisen sopivasti.

Undergroundin alkulähteillä

Käytän otsikossa underground-sanaa, ajattelin kirjoittaa nopeasti siitä että nyt vihdoinkin on saatu Jack Keroacin beat-kirjallisuuden klassikko Matkalla elokuvaksi, suht suureksi Hollywood-tuotannoksi. Ja kohtahan se on täällä meilläkin, kirjoitan siitä "heti" kun olen sen nähnyt.

Saapas nähdä miten Matka katsojien Mieliin vaikuttaa. Beat-teoksiahan on elokuvattu melkoisen vähän, joten (ainakin) siinäkin mielessä Matkalla kiinnostaa. En pitänyt aikoinaan paljoakaan David Cronenbergin Alastomasta Lounaasta, vois/pitäis ottaa uusintakatseluun. Uudehkompi leffa Huuto Allen Ginsbergin klassikkorunosta ja oikeudenkäynnistä oli suht ok ja onnistunut, mutta olis voinut olla `biitimpi ja undergroundimpi. Ja jos vähän näitä herroja uudempi hemmo lasketaan samaan sakkiin niin Charles Bukowskia on filmattu jo muutamin kappalein: Kaupungin kaunein tyttö, Barfly, Crazy Love, Factotum.

Kädet - Kohtalon Kädet!

Kyseessä on jälkiäänisynkkaleffojen Kruunattu Kuningas, Manos Hands of Fate. Tuo otsikon tautologia juontaa siihen että Manos on suomeksi Kädet.

Ja vaikka jo elokuvan nimessä toistetaan käsiä kaksin kappalein ja leffan pääpahiksen tunikaankin on piirretty isot kämmenet, niin kädetöntä menoahan tämä tietenkin on.

Perhe eksyy autollaan syrjäiselle mökille, jota talkkaroi ja toikkaroi oikea Katkokävelijöiden Kruunattu Kunkku Torgo (lue, lausutaan Spurgu) jonka pitkän kepin kanssa tapahtuva ( omalle kävelytunnarille "sävelletty", sähelletty teema taustanaan ) toikkarointi on nähtävä ja kuultava. Jos siis roskaisesta meiningistä tykkää.

Torgo puhuu puolet leffasta Isännästä, Masterista joka ei ole oikein elävä, eikä kyllä kuollutkaan. Vaan hän on Aina. Välillä Torgo sanoo että Masteri haluaa perheen vaimon, välillä Torgo itse. Ainakin hän haluaa suojella.

Sillä Isännällä on kellarissa vaimovarasto eri ikäisiä naisia jonkinlaisessa puolizombitilassa. Välillä vaimot kiistelevät, välillä painivat. Ja kyllä se Isäntäkin, juuri tuo tunikamies, sitten puolenvälin jälkeen saapuu mestoille. Ja perhe tietenkin haluaa pois paikalta. Mutta kun "on niin pimeää" ja auto ei tietystikään käynnisty, ym tätä "tavanomaista". Ja kuinka sitten kävikään? Arvasitteko jo?

Manos on ekalla katselukerralla ihan kiva hämmästelyn kohde, mutta toisella jne (vaikka välillä ois vuosia) jo kyllästyttävä. Näin ainakin minulla.


                                       LAAHAAVAA JAZZTORVEILUA


Manos on väärällä tavalla laahaavaa elokuvaa jota perustyylinen jazzpimputus ja rummutus joltisenkin tukee, mutta ei niin paljon että niistä mikään päräyttävä parivaljakko tulisi. Samoin suttuinen ja tärisevä kamerointi, kuvanlaatu ja "näytteleminen" tietenkin edesauttavat absurditeettiä ja campmäisyyttä/roskaisuutta, ei kuitenkaan klassikkostatukseen asti. Ei edes "Maailman huonoin elokuva"-kategoriassa. Jota sille on usein eri puolilla tarjottu. "Maailman tylsin elokuva"-kilpailussa se pärjäisi paremmin, ei siinäkään kärkisijoille.

Vain yksi kauhuelokuva. Ei gorea. Joka ei tietenkään ole "pakollista", mutta  hullua innovatiivisuutta olisin odottanut enemmän.