The Strange Case of Dr Rx (USA-42)

Nimen voisi kääntää vaikka Tohtori Reseptin outo tapaus. Outoa tässä on erittäin vähän, tylsyyttä sitten tuutataan lähes koko tunti. Lionel Atwill on se elokuvannimen outo vilahdus. Häntä tosiaan näkyy erittäin vähän, mutta se vähä on erittäin hyvää, MUTTA KOROSTETAAN VIELÄ; SITÄ ON ERITTÄIN; ERITTÄIN VÄHÄN!! Atwill on tuo tohtori. Pullonpohja-pyörölasinen tohtori. Paitsi kun hän vaihtoleikkaa (eli tämä kiikarilasimies on muka myös kirurgi!!) gorillan ja miehen aivot keskenään hänellä on silmienreijillä varustettu pussi päässään!!?? Mutta tästäkään huolimatta tämä ei ole gorillointi, kauhupläjäys, camp-roskavyörytys, outo komedia, vaan TYLSÄ dekkarointi. Pahinta paskaa on kuitenkin pääosapölvästietsivähahmon jatkuva nustan palvelijansa läpsintä, potkinta, tönintä, haukunta, nolailu. Täysin umpi-idioottimaista käskijirjoitusta ja toteutusta.

Beasts And Beauties: Cinema's Golden Age Of Gorilla Men, Killer Apes & Missing Links An illustrated Filmography 1906-1949 (2023)

Gorilla ajaa autoa, bussia, taksia, helikopteria, lentokonetta, (sukellus)venettä, soittaa balalaikkaa, banjoa, bassoa, kitaraa, sähkökitaraa, ukuleleä, flyygeliä, kastanjetteja, marakasseja, pianoa, urkuja, ksylofonia, rumpua, luuttua, selloa, viulua, huilua, harppua, huuliharppua, torvea, raivoaa, repii, ryöstää ja tietenkin kanniskelee kaunottaria, rinnatkin välillä esillä... Mielenkiintoinen, tietoa tarjoava, itseään toistava kirja itseään toistavasta genrestä... Genren Kultaiset Vuodet kuulemma 1927-49.

Terminal USA (USA-93) Iloittelua ja piloittelua terminaalivaiheen maassa, maailmassa...

Hyökkääjät ja hännystelijät tunkkateatterissa. Jon Moritsugun Terminal USA on hullu, tarkka, villi ja värikäs `hullu perhe ja hangoroundit/hännystelijät/hyökkäjät `-sekoilu, shokkailu joka on tehty konkreettisen pahvisesti (tosin pahvit eivät onneksi ole harmaita vaan sekotulitusvärisekomelskaa) kun huoneet on jaettu pahviseinillä kuin halvimmissa tunkkakellariteattereissa tai tv-sarjoissa. Ja melskaa tosiaan riittää kun perheen tyttö on raskaana, paha poika (Jon Moritsugu) vuotaa ampumahaavan takia kuiviin huoneessaan, lukutoukkapoika (Jon Moritsugu) haaveilee skinhead-poikaystävästä, isä on juuri ottanut loparit töistä ja äiti haahuilee muuten vain... Ja kaikkea tätä tarkkailee vuoteeseen sidottu isoisä (Japanin punalipputyynyliina, kuin veripallo, päänsä alla... - Oivaa, mutta ei tippaakaan loivaa Moritsugumeinimkiä joka loppuu pehmonalle- ja cheerleaderconfetti-verilöylyyn... -- Jon Moritsugun Maa ja Maailma on värikästä undergroundia. Kellarissa, viemärissäkin voivat värit iloitella, lihoitella, paloitella ja piloitella...

Mod Fuck Explosion (USA-94) "Welcome to Shit Generation!"

Nainen, nimeltään London: "I am two words: "Fucked up."" Jon Moritsugun mainio jengielokuvaparodia (Moritsugu esittää kummankin jengin pomoa, hullun upea, upean hullu keksintö) aina sieltä West Side Storysta lähtien jossa camp, glam. kitsch ja roska, trash kilahtavat, kippistelevät keskenään... P.S. Eokuvan alussa shitataan, sotketaan, sutataan Columbian, Paramountin, Touchstonen, Universalin, Warnerin Veljesten logojen päälle.

Hippy Porn (USA-91)

Jännää miten kun Jon Moritsugunkin kaltainen punkin ja undergroundin väri-ilkamoija-iloittelija Jon Moritsugu tekee mustavalkoista undergroundia, niin se on lähes kopio Richard Kernin, Nick Zeddin alamaasta ja maailmasta. No, täytyy myöntää ettei se nyt jää pelkästään värimaailmaan, vaan tekstuuri on lainattu myös mainituilta herroilta: Kylmää ja kyynistä. Puhutaan Cinematic Dead`ista ja muutenkin Death, Kuolema kurkii joka kolost, olosta ja polosta... Elokuva alkaa kuitenkin kekseliään `kauniisti`, kylmästi, täräjävasti, väräjävästi, kun nainen astuu autostaan ja sanoo lahoavalle jollekin jyrsiväraadolle "I`m sorry, I didin`t see you." Mutta heti tämän alun jälkeen elokuvasta tulee lähinnä erilaisista samaa toistavista (tehokeino, tiedän, mutta siitä tulee tekijää ja katsojaa kahlitseva kehokeino) undergroundaarisista (lue: tylsästi lähes pelkästään seksistä) keskusteluista. Kernin, Zeddin väkivalta puuttuu. - Tästä puuttuu niin paljon Moritsugua, ettei tätä kyllä jaksa, mutta pakostakin Moritsugukin epäonnistuu, erehtyy ja pettää joskus, se on selvää ja inhimillistä, jopa toivottavaa.. Ei Jumalia Alamaailmaankaan!!!...

Pig Death Machine (USA-2013)

Pösilö brunetti tilaa taas salaatin ketsupilla, mutta muuttuu sormeillun lihaliman, limalihan ansiosta neroksi hirviöksi (älykkyysosamäärän huima nousu näytetään numeroina) ja hän alkaa katselemaan, kuuntelemaan, nuuskimaan pyhää kolminaisuutta lavuaaria, pönttöä viemäriä, kaivaa roskia ja syö sieltä. Ja nerous nousee... Lisäksi mukana meloo kasveja kukkia halaava, kasveille, kukilla puhuva (ja kukat vastaavat! Mutta voiko kasviksia, mitään enää syödä? Kun kaalta leikkaa sen tuskanhuuto on kuin päätä leikkaisi. Ruohokin valittaa kun sen päälle astuu... Ja kasvihuoneissa kaikuu moniksavillinen kakofonia "Hey!" Over here! Come here!" ja lähes orgastinen huokasaalto kun heitä kastellaan...), punkkari (hän myös hypittää muvisia pikku-ukkoja kukkaruukuissa, toisessa [ala,ylä]maailmassa), muovailuvaha-animaatioita sikanaamarinainen, jälleen taattua Jon Moritsugu- laatua. Lopussa Jan Svankmajermaista lihavyörytystä. Sekin Moritsugumaisella konfettisateella.

Scumrock (USA-2002) Scum Generation

"This is scunrock, not punkrock." Ihan mainio suttu (mutta välillä kuvaukseltaan liian tarkoituksellisen suttu, aurinkovalottunut tönkkö) punk, eikun tosiaan scumrockkaajien ja undergroundohjaajan harmaa hapuilu kohti `kuuluisuutta`, `mainetta`.. Ehkä Jon Moritsugun uudelleen`valotus` varhaismestarityöstään My Degeneration.. Mutta musa on hienoa, mutta ei sekään niin hienoa kuin Degenerationissa. Suttupunk. Sutturock. P.S. Hieno idea on kirjoittaa kakkaus-rakkausviestejä sormella marketin pakkaskaapin lasioveen..