Orson Wellesin ensimmäinen pitkä elokuva ei ole Citizen Kane, se on mykkäelokuvapastissi Too much Johnson.
Johnson on lajissaan ihan onnistunut, tosin toisteisuudessaan (tarkoituksellisen?) tylsistyttävä.
Juoni on (tarkoituksellisesti?) perinteisistä perinteisin mykkäelokuvakaava: kaksi samaan naiseen rakastunutta miestä ajaa toisiaan takaa lähes koko elokuvan ajan. Toinen miehistä on Joseph Cotten, Wellesin alkuaikojen vakionäyttelijä. Cotten on yllättävän kelvollinen myös koko ajan juoksevana, vääntelehtivänä ja kääntelehtivänä viivasuorasuu-komeljanttarina.
Elokuva on kuitenkin tosiaan toisteisuudessaan, lyhyestä kestostaan (65 min) huolimatta välillä rasittava seurata: esim tikapuutemppuja käytetään ja näytetään loputtomiin. Tosin vastaavasti näemme hienoja (suur)kaupungin kattomaisemia - Lähes koko takaa-ajo tapahtuu katoilla. Tai siltä ainakin tuntuu. Pitkään kyllä paetaan myös tyhjien tynnyri ja laatikkokasojen sekamelskassa. Ja elokuvan loppupuolella sekoillaan katkonaisesti (filmistä puuttunee palasia, elokuvan luultiin tuhoutuneen) satamassa, laivalla ja `Kuubassa`, jossa palmupuut kaatuvat kun niihin nojaa ja muutenkin ne heiluvat kuin horkassa.. Joiltain näyttelijöiltä näyttää myös pokka tässä myllytyksessä pettävän, esim. käsillään huitova ja valtavat, roikkuvat (teko)pulisongit `omaava` laivan kapteeni on tällainen tapaus.
Johnson on kuitenkin mukavan vauhdikas ja siitä muodostuu ihan katsottava esitys, riemastuttavakin välillä. Filmin alussa näkyy muutamia nopeita avantgardistisia väläyksiä, välähdyksiä: Sivuttaiskuvia, ylösalaisinkuvia ja rakkaus kautta pelkokohtauksissa pitkät kukkien lehdet värisevät villisti näyttelijöiden kasvoilla. (Welles oli muutamaa vuotta aiemmin ohjannut (ja pääosittanut) William Vancen kanssa muutaman minuutin avantgardistisen komediakokeilun The Hearts of Age).
Welles käyttikin lähes jokaisessa elokuvassaan avantgardististyylisiä kuvaus kautta kamerakohtauksia. Oikeastaan ainoa näkemistäni Welles-elokuvista, jossa näitä ei käytetty on The Immortal Story (-68), sen kuvausta ja lavastusta voisi verrata Jess Francon asketismiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti