Agnes Vardan ohjaus Cleo viidestä seitsemään on melankolinen, kurkusta kuristava, iloitteleva, vakava, vauhdikas, värikäskin tulkinta kahdesta tunnista lääkärin diagnoosia (syöpäepäily) odottavasta nuoresta naisesta Pariisin kuhisevilla kaduilla, kuhisevissa kahviloissa ja asunnoissa. Ja elokuva on kaikkea tätä, ei suinkaan sekavasti (katsomiskokemuksena), vaan päähenkilön epäselvää tilannetta kuvaavana jatkumona, suruine ja iloineen, nousuine ja laskuineen. Näin ihmiset tällaisissa tilanteissa toimivat, välillä kaoottisesti, välillä johdonmukaisesti, välillä apaattisena, iloitenkin. Kaikista tunteista on pidettävä kiinni, tällaisessakin tilanteessa, varsinkin tällaisessa. Tällaisen tilanteen, tapahtumasarjan esiintuomisessa Varda ja pääosaa esittävä Corinne Marchand ovat onnistuneet erinomaisesti. Niinkuin elokuvissa usein, mutta elämässä ei, niin kaikkea sitä mitä Cleo`ssa kahdessa tunnissa tapahtuu, ei oikeasti mahtuisi kahteen tuntiin, mutta se ei ole tärkeää eikä olennaista, tärkeää ja olennaista on kuinka monilta kanteilta katsoen ja monien ihmisten kautta tarinaa, tilannetta viedään eteenpäin. Kaduilla, kahviloissa harhailut sekä Cleon esittämät haikeat chansonit (hän on juuri läpilyönyt laulaja) tuovat hämärtyvää tulevaisuutta, mutta vastaavasti nykivän riemukas autoajelu juuri ajokortin saaneen ystävättären kanssa ympäri Kaupunkia tai elokuvateatterissa esitettävä uus-mykkäelokuva-rakkaus/kaahauskomedia (rakkausparina Jean-Luc Godard ja Anna Karina!) tuo ilon pisaroita odotuksen keskelle. Ja Cleonkin polulla tulee vastaan mukava mies.. Mustaa, valkeaa, värejä... Itse elokuva on mustavalkoinen, lukuunottamatta alun kohtausta jossa Cleo käy ennustajalla. Mutta värit, kaikki värit (ja kaupungin värinä, kaupungin tarina(t), muhivat tosiaan kyllä siellä koko elokuvan ajan. Pirskahtaakseen aina välillä; yksistään, kaksistaan, ryöppynä. Nokkelahuumorinen elokuvaheitto on tuon mainitun mykkälyhärin kohtaus jossa Godardin hahmo sinkoaa ikoniset aurinkolasinsa jorpakkoon, koska niiden läpi kaikki näkyy niin tummana..
Jälleen ranskalainen uuden aallon ohjaaja on vienyt kameransa iänikuisille ja ikiaikaisille Pariisin kaduille ja kahviloiden hulinaan, ja jälleen elokuvan Tarina ja Kaupunki tukevat toisiaan ja tuuppivat toisiaan eteenpäin, milloin hitaammin, milloin nopeammin, mutta liikkeessä ollaan... Pysähtyessäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti