Ne kasvot, ne kasvot...

Jean Epsteinin mykkäklassikko Coeur Fidele (-23) on viime vuosisadan rakkaustarinoita.
Kaksi veijaria, juoppo pahis ja ei niin juoppo hyvis kilpailevat verisesti, vankilankin kautta koukaten samasta naisesta, läpipaskojen ottovanhempien "kasvattamasta", orjuuttamasta yyberhyvästä ottotyttärestä. 

MEREN KASVOT. Elokuva kuvaa alkutaipaleellaan seesteisesti soljuvaa rakkaustarinaa oivallisesti yhdistämällä rakastavan parin kasvot rauhallisesti aaltoilevaan mereen.

MAAN KASVOT. Elokuva kuvaa usein ja onnistuneesti kasvoja. Rakastuneita, humaltuneita, vittuuntuneita, vääristyneitä kasvoja.
Elokuvan tunnetuimmat kohdat ovat muutamat avantgardea lähentelevät karusellikohtaukset, mutta tärkeimmät kohteet ovat juuri kasvot ja niiden ilmeet.
Elokuvan viimeiset otokset, kasvojen ilmeet (karusellissa) kertovat paljon, kaiken(?) pariskunnan tulevaisuudesta.

Viime Vuosisadan kuva kuvattuna jo vuosisadan alkurysäyksessä...

Kauneusleikkauskauhua

Nyt on Roskaa. Jenkkikauhuohjaaja Ted Newsom teki kaksi eri/melkein samaa elokuvaa aiheesta "Ikääntyvä näyttelijätär ottaa nuorennuspistoksia, mutta sillä on samalla myös hirviömäisiä vaikutuksia."
Ja ne leffat ovat Evil Spawn (älä sekoita Deadly Spawn`iin) ja Alien Within, vuodelta-90.

Aihe on aikamoisen uniikki ja kiehtova, hirviöt ja gorekohtaukset kökköjä, paljasta pintaa..

Roskafanit (ainakin minä) sain enemmän irti Alien Within`istä. Siihen on lisättu kökösti, mutta nautittavasti vanhojen muskelimiesten Richard Harrisonin ja Gordon Mitchellin pääjehu-tarkkailija- roolit. (Varsinkin Harrison vetää roolinsa kieli raivokkaasti poskessa.) Evil Spawnin "etsivät" on vaihdettu mieheen ja naiseen, jotka nukahtelevat vähän väliä läjään toistensa päälle autoon ja pensaisiin. Ja hereillä ollessaan he syövät valtavan laattakiven kokoisia munkkeja tai ryyppäävät. Toki myös kyyläävät ja ammuskelevat. Elokuvasta löytyy myös mainion hirviömäinen "Oscar"-palkintogaalaviittaus.

Lisäksi elokuvassa on kökköjä krapula -ja kuolemakohtauksia (jälkimmäisestä vastaa itse Kauhukuningas John Carradine.) Toinen Kauhukunkku Forrest J Ackerman esittää uima-altaiden siivoojaa(!!) ja lausuu kökön (tääpä sana on käytössä) elokuvaviittauksen: "Pitää lähteä hakemaan ruumis Gloria Swansonin uima-altaasta:"

Täyttä Tärinää, tää tärisee!

Plaque of the Zombies (-66)

Zombirutto on taas näitä ristiriitaisia, puolenvälin kiikunkaakun- kauhuelokuvia. No, elokuvan tyylikkyys ja melkein elokuvahistorian upeimmat zombit nostavat sen kyllä puolivälin krouvin yläpuolelle. Mutta toisaalta Britti/Hammer-tylsistely kyllä taas laskevat janaa mestariteoksesta.

Eli kyseessä on siis, kuten mainittua,  Hammer-yhtiön tuotantoa. Itselläni on kyseiseen yhtiöön, ja wanhempaan brittikauhuun yleensäkin vähän ristiriitainen suhtautuminen; Hammerin parhaitten kauhuelokuvien (vaikka ekat Draculat, Devil Rides Out, The Witches, Twins of Evil, Vampire Circus) ja vaikka Peeping Tomin (jos yhtiön ulkopuolisista brittikauhuista mainitsen vain tämän, keskityn nyt lähinnä Hammeriin) loistavuudesta huolimatta, maahan mahtuu rutkasti puolivillaista kauhuelokuvaa. En tiedä oikein oikeaa sanaa, olisiko se varovaisuutta, jäykkyyttä, vääränlaista vanhahtavuutta, joka minulle tämän puolitylsän katsomiskokemuksen usein brittikauhussa aiheuttaa. Se olisi ehkä peribrittiläisyys, se sulattaa sisäänsä kaikki nämä luetellut sanat. Ainakin maan kauhuelokuvissa.

Potz on kuitenkin kuten sanottua sitä parempaa Hammeria. Hyvyyspiteitä antavat alussa lueteltujen asioiden lisäksi leffan aihe (jo Lugosin White Zombissa käsitelty), zombit työvoimana pikkukylässä myllyssä (eli voodoo-zombeja ollaan) ja tyylikkäät puvut, ympäristöt yms, mutta viimemainittuihin keskitytään niin peribrittiläisellä pieteetillä ja pitkään että tylsyys tulee. Varsinkin elokuvan alkupuoli jumittaa, zombit tulevat vasta lopussa. Elokuva kuvaa Britannian pikkukylää noin sata vuotta valmistusvuodestaan taaksepäin.
Hassuna, hellyttävänä jopa järjettömänäkin kohtauksena elokuvassa on muutaman minuutin tiskauskohtaus, jossa leffan pääosamiehet panevat parastaan astianpesussa. Tosin he samalla pohtivat mihin kylän porukkaa katoaa/ miksi heitä kuolee. Eräänlainen rauhallinen, asioita selittävä kohtaus alkufilmin tylsyyden keskellä. Rauhallinen kohtaus tylsyyden keskellä, tiettyä ristiriitaa toki tässäkin, mutta se on samalla omalla tavallaan hauska kohtaus.

Juna, Jazz, Elokuva

Yksittäisinäkin juttuina komean kuuloiset (nyt jo lähes häipynyt) filmikela-projektorin pärisevä nakutus, junakiskojen kolina (siinäkin kovin kolina seestynyt nykyään smoothimpaan menoon) ja jazzin cooli kolina muodostavat parhaimmillaan hienon yhtälön.

Näin on käynyt Jerzy Kawalerowiczin Yöjuna-elokuvan (Puola-59) kanssa, joka on kyllä näkemistäni junaelokuvista paras.

Elokuva alkaa naislauletulla jazzilla ja yläilmoista otetulla otoksella rautatieaseman ulkoportaikon ihmisvilinästä. Siinä ei kankeasti kuljeta.
Sitten tietenkin esitellään monipuolinen matkustajakatras, johon kuuluu mm vanhaa ja uutta rakkaudentynkää, työssä epäonnistumisen painolastia ja onpa junassa pakeneva murhaajakin.

Tässä elokuvassa tuo otsikon pyhä kolminaisuus toimii kuin junan vessa (argh!, sori oli pakko laittaa :)) Mutta se todellakin toimii. Kolisevat kiskot, cooli ksylofonipimputus ja kapeitten ihmismassaisten junakäytävien ja makuuvaunujen kamera-ajot näyttävät ja kuulostavat komeilta.

Ja tähän sekaan risteävät, ei nyt ehkä elokuvahistorian kekseliäimmät, mutta toimivat, junamatkalla risteävät ihmiskohtalot, niin mielenkiintoinen elokuva on taattu.
Kuvauskuviot eivät myöskään ole mitkään maailmaa mykistävät, mutta juna ympäristönä antaa tukun kuvauksellisia kortteja ja kikkoja jo valmiiksi, että siihen päälle on kuvaajien helppo lisätä muutamat kirsikat kakun päälle. Kapeat käytävät antavat tietenkin myös haastetta, mutta nopeassa tahdissa tehdyt kamerajuoksut ihmisten seassa tekevät myös sen, että spontaaneja kamerakiepsahduksia on pakko tehdä, jotta päästään läpi. Ja se näyttää hienolta.

Avarampaa maisemaa ja meininkiä päästään ihailemaan heinäpellolla tapahtuvassa ihmismassaisessa takaa-ajossa, upealta näyttää sekin.

Jazzin ja junan tahdissa tehty mielenkiintoinen matka.

PS. Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluu `Puolan James Dean` Zbigniew Cybulski, tällä kertaa ilman ikonisia silmälasejaan (esim Tuhkaa ja timantteja). Ja junahan kävi hänen kohtalokseen. Sillä hän kuoli (-67) junan alle yrittäessään hypätä liikkuvan junan kyytiin asemalla. Hänellä oli tapana usein nousta juniin juuri tällä tavalla.
Tässäkin elokuvassa hänen juniinnousunsa  tapahtuvat näin.

Ja Second Run`in DVD-julkaisun lisämatskuissa on pieni dokkarinpätkä (otettu isommasta Kawalerowicz-dokkarista, käsittääkseni) Yöjunasta. Tässä pätkässä Yöjunan elokuvajulisteeksi on valikoitunut vanha Suomi-juliste. Sen sloganissa korostetaan mainosmielessä elokuvan "sähköistä trillerimeininkiä". Onhan sen yhtenä pääjuonena sekin, se jyskyttää koko ajan siellä takana, jysähtääkseen sitten ratkaisuunsa leffan loppupuolella. Itse kallistun sen puolelle että elokuvan pääfokus on ihmissuhde ja `mikrokosmos kansasta`-tematiikka. Ja esim lause "Kukaan ei halua rakastua, kaikki haluavat olla rakastettuja."

Kukkakauhua

James H Kayn ainoa ohjaustyö, Gardener(-74) on uniikki tapaus ja kokemus.

Etelän Kroisosalueen kotirouva palkkaa puutarhurikseen salaperäisen, mutta työssään taitavan, aina yläruumis paljaana kulkevan kaverin, jota esittää Andy Warholin elokuvien stud Joe Dallessandro.

Ihan muutamassa päivässä Joe-poika uudistaa ränsistyneen puutarhan ihmeelliseen loistoon, kukat kasvavat mielettömällä vauhdilla, kukkien terälehdet avautuvat kosketuksesta, ne jopa hohtavat valoa. Elokuva onkin karkkimaista kukkaloistoa lähes alusta loppuun, jota kylläkin varjostaa synkät reunat: Onko kukissa kuoleman siemen? (Yksi elokuvan aliasnimistä onkin Seeds of Evil.) Sillä näyttää että kukkien tuoksua hengittävät saattavat kuolla kupsahtaa. (Elokuva alkaakin kohtauksella, jossa sairaalasängyssä makaavalle naiselle sairaanhoitaja tuo "piristeeksi" ruukkukukan. Ja kohta nainen kakookin kuolemaa.) Ja mikä mies on oikein tämä Puutarhuri?
Alueen musta magia-ympyröistä tietävät talon palvelijattaret alkavat heti vieroksua miestä ja varsinkin hänen Ylimaallista/Yliluonnollista Vihreää Peukaloaan. Jälkimmäinen sana, Yliluonnollinen saakin tässä ihan juuri sen maanläheisimmän merkityksen, Luontoa ei pitäisi hallita, mennä sen yli..
Aluksi talon emäntä torjuu nämä musta magia-mambo jambot silkkana höpinänä, suuttuukin kun tätä Warholin leffojen oria näin moititaan. Ilmassa on myös kostean ja tukahdetun etelän seksuaalisuutta.
Mutta myöhemmin nainen ja hänen ystävättärensä alkavat myöskin epäilemään vahvasti Puutarhurin tarkoitusperiä. Ja selviääkin että monet Puutarhurin edellisistä naistyönantajista ovat kuolleet mystisissä olosuhteissa..

Elokuva on ehkä jopa liiankin hidastempoinen, mutta tarkemmin ajateltuna juuri se tekee tästä `luonto leviää`-mysteeristä sen oikean ratkaisun, se ottaa pala palalta otteen maasta ja ihmisistä. Gore ja paljaspintafriikeille ei tässä elokuvassa ole paljoakaan nähtävää. Yksi-kaksi goreilua värittää tarinaa, mutta eniten elokuvaa värittää tuo mainittu lähes yhtäjaksoinen (toistossaan jopa kauniin/irvokas) kukkaloisto, kuulas musiikki ja muhevasti etenevä mysteeri.

Joe Dallessandro vetää roolinsa mainiosti, hänen vähäinen ja puuroinen puheensa korostaa vielä hänen hahmonsa erikoislaatuisuutta, eikä naispääosan esittäjä Katherine Houghton jää yhtään jälkeen. Hänen hermostunut/innostunut näyttelemisensä sekä  aistikas ja hienostunut skinny sexy-lookinsa muodostavat hyvän vasta/parin Dallessandrolle.

Oivallinen elokuva niille, jotka pitävät hitaasti aukeavista kauhumysteereistä. Tähän vaikuttaa tietenkin myös tarinan uniikkius, mutta mehukas mysteeri yhtäkaikki.

Kalevalan (valko)kankahilla

No, viikon päästä Jari Halosen Kalevala-versio sitten pamahtaa valkokankaille. Tätä kyllä odotan paljon, kummalla tai selvällä tavalla tuntuu että "Pidän siitä, vaikken pitäisikään siitä", sillä Halonen ehkä ainoana elokuvantekijänä Suomessa tekee sitä mitä "Mieleni minun tekevi, Aivoni ajattelevi", pitää visionsa tulessa ja elossa (Kalevalaakin tehtiin kymmenen vuotta). Visiot jotka ovat ilmestyessään käsitelleet joko nykypäivää (Back in the USSR) (, no menneisyyskierteellä tosin. Eihän nykypäivää voikaan käsitellä ilman menneisyyttä, eikä ilman) tulevaisuutta (Lipton Cockton) tai menneisyyttä (Aleksis Kivi). Ja nyt taas menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus(?) tässä Kalevalassa.
Kova leffakatras johon Kalevalakin saumattomasti, tai sitten riekaleisemmin liittyy, mutta liittyy kumminkin, on se sitten millainen tahansa. Selvä kaarihan näissä leffoissa on (viimeisintä vielä näkemättä) nähtävissä.

Kosminen Avain lelumainosmaailmaan eli Syntetisaattorisotaa Avaruuksissa

Aina silloin tällöin kysytään miksi kauhuelokuvia katsotaan, mutta miksi roskaelokuvia katsotaan?

No, esim tämän takia:

Dolppa Lundgreenin He-Manoittama Masters of the Universe on aivan ihastuttava elokuva. Se tuo esiin tietenkin "lapsena" katsotun piirrossarjan, mutta näyttää siltä kuin katsoisi puolitoistatuntista mageeta Action Ukko--tvmainostaistelua jota on pikkuajoiksi "rauhoitettu" kököillä käänteillä, älyttömillä, mutta ei ihan leluisimmilla efekteillä ja sitten juuri niillä. Jotkut "avaruusefektit" eivät ole ihan 80-90-luvun lastenhuoneen lelulaatikon pohjapehmoja, mutta esim Frank Langellan(!)  naamalla löysänä lerppuva Skeletor-naamari ja toisena teinitytön inhaniljettäväksi tarkoitettu kupliva ihohaava (joka näyttää pizzalta pohkeessa) edustavat sitä leluista laitaa.

Teinit löytävät hautausmaalta japanilaiseksi syntetisaattoriksi luulemansa Avarauusavaimen, jota sitten tietenkin havittelevat Avaruushyvikset ja pahikset. Avainta/Soitinta sitten painelee sekä Hyvispeikko että koulubändisoittajapoika. Varsinkin Peikko sanoo Kavereilleen painelevansa `ihan random nuotteja`, mutta niin vain hän tuuttaa lähes aina oikeat sävelet ja Avaruusovet aukeavat ja sulkeutuvat..

Elokuvassa on yllättävän sutjakka vauhti kivan muovisten ja räjähtävien taistojen (yksi pitkä taisto käydään musiikkikaupassa, siinä muovi savuaa!) rytmittäessä elokuvaa vähän väliä.

MOTU:ssa on vanhoja ja silloin tulevia tähtiä. Mainittujen lisäksi Meg Fosterin kökön kekseliäästi (jo piirrosversiossa) Evelynistä väännetynä Evil-Lyn`inä ja toisena teininä Couteney Cox. Varsinkin Langella  jyrää ja jytää roolinsa kovalla vimmalla.

Yksi (perinteinenkin näissä leffoissa) hämmentävä seikka on se että vaikka Jenkkikaupunkiin jyristää hyvisten kanssa tappelemaan kokonainen pataljoona sädeasein varustettuja Darth Vader-klooneja ja tuleepa Itse Skeletorkin kaupungin ylle leijumaan takaroottorilla varustetun suoveneen näköisen kulkuvälineen kanssa, niin kaupunkilaisista ei ole hereillä koko aikana kuin tää yks teiniparivaljakko.

Ai niin, He-Manin hymy on valloittava!

Hellyyttävää menoa.

                                                 ----------------------------------------------
Lelulaatikollinen nostalgista toimintaa, hienoja härpäkkeitä ja hyvää mieltä. Ja ihan sieltä lelulaarin pohjia myöten.
Tässä ollaan syvällä Roskan Alkulähteillä.