Tartarin of Tarascon (Ranska-34) - Raimun näyttelijätyö loistavaa, mutta juoni laahaa, masentaa, mättää ja tökkii.

Raimu esittää hienosti huonosti näyttelevää "naailman""tietäjää". Hän, Tartarin on pienen kaupungin suuri julkkis, matkatarinoita esittävä tyyppi. Erikoista hänessä on se, että hän ei tietenkään ole käynyt missään matkoilla, vaan kaikki tarinat perustuvat kirjoihin. Ja tämän tietää sekä hän että kuulijat. Vielä erikoisemmaksi hänet ja tilanteet tekee, se että hänen esiintymistapansa on alkeellinen, apaattinen, avuton (muutamalla karjahduksella korjattuna), mutta voi jopa nähdä ja sanoa että hän ehkä jopa esiintyy tarkoituksellisen kehnosti kertomuksissaan. Näyttää jopa jopa siltä että hän vittuilee kylän kääkille! Ja silti suosio on laaja, pitkäikäinen ja taattu. Mutta suosio alkaa sulamaan kun leviää, levitetään huhua, että hän olisi oikeasti lähdössä Afrikkaan leijonanmetsästykseen, ja äijä on nyt siirtänyt lähtöään kuukausikaupalla, ja "pelkuri", "selittäjä"-sanat alkavat nousta kaupungin kaduilla ja kapakoissa, joten viimein hänen on pakko lähteä... - Tästä Afrikan, Algerian matkasta tulee kuitenkin elokuvan tylsin episodi ja etappi, leijonannahkakin ostetaan torilta ja lähetetään postipakettina. Ja kylän kääkät innostuvat uudestaan; `On se kova karju! Vielä nylki leijonan!` Ja varmaan elävänä?! Episodin erikoisin hahmo on uskollinen kameli, joka seuraa miestä jopa laivan ja junan perässä. - Mutta juonen perässä ei oikein jaksanut, se sahasi tylsästi. Typerä idea on äijän asehulluudesta (seinät aseita täynnä) nouseva puheripuli; Erästä käppyräveistä esitellessään hän sanoo että se sopii hyvin miehen, (ja naisen, jos niikseen tulee, hän lisää) suolistamiseen. Lisäksi hän ja kaupunkilaisfaninsa käyvät ampumassa poikien ilmaan heittämiä lippalakkeja. Ja kun hän ammuskelun jälkeen katsoo reijitettyä lippalakkiläjää, lausahtaa hän lakonisesti: "Massacre."