Minulle ennestään tuntematon ohjaaja ja elokuva on Stefan Uherin vuonna-62 tekemä neorealistis-surrealistinen The Sun in the Net.
Nuori pari makoilee elokuvan alussa ja aikana auringonotossa talon katolla televisioantennien (joita on muuten todella paljon!) viidakossa matkaradiosta esim Let`s Twist Again`ia Tequilaa ja Peppermint Twistiä soittaen. Radiosta raikaa myös jonkinlaista itäviihdejazzia. Eniten mieleen musiikeista jää kyllä mieleen useasti toistuva kumean kulmikas kolina/elektronis-kokeellinen radiosurinainen taustamusiikki. Elokuvan alku koostuu myös auringonpimennyksen odottamisesta ja sen saapumisesta.
Toinen teema ja paikka elokuvassa on kolhoosimainen nuorten ja vähän vanhempienkin heinäntekoleiri, viljankorjuuleiri, jossa tulee mukaan uutta rakkauttakin. Ja sukupolvien törmäyskursseja. Yksi tärkeä tapahtumapaikka on myös eräs ponttooni, jossa nuoret tapaavat toisiaan. Ja tapaavat myös ponttoonilla rähjämökissä asuvan vanhan pariskunnan. (Taas törmäyskursseja)
Jonkinlaista kokeellisuutta tulee mukaan myös pääosapojan harrastuksesta, valokuvauksesta. Hän kuvaa ihmisten käsiä. Kädethän ovat Työläisen Työkalu, mutta kuvissa näkyy käsiä eri paikoissa ja tilanteissa. Kuten usein näissä idän uuden aallon elokuvissa, niihin on upotettu (usein liiankin syvälle) järjestelmäkritiikkiä (kuvataan jotain lentäviä lintuja), tässäkin sitä on, varsinkin puheessa ("Äiti, leipää!" "Tämä on tyranniaa", eräs viljankorjuuleirin nuorista miehistä sanoo "Tää on paskaa/perseestä.", ja elokuvan ensimmäinen sana on "Hevonpaskaa!"). Eivät nämä ehkä aina ihan suoraan kohdistu yhteiskuntaan, monestikin enemmän vanhempaan sukupolveen, mutta sitä kautta myöskin yhteiskuntaan, vanhan ajan, vanhojen ajatusten ihmisiin. Toisaalta tulee myös vanhusten ajatuksia nuorista työn ja työläisten hankaloittajina. Visuaalis-puolella kritiikki on enemmän viittaavaa. Esim tämä Auringonpimennysteema voisi olla tällainen kritiikkiviittaus, tai sitten ei. Tai sellainen voisi olla elokuvan ihan ensimmäinen kohtaus, jossa aalloilla huojuva linnunpesä munineen kaatuu aallokossa. Tai sitten taas ei. Voi olla näin, tai sitten se on tulkintaa.. Tai sitten vielä heinäleirin paikallista perusmusaa toitottavan kaiuttimen äänettömäksi kepillä sysiminen. (Musa muuten palautuu aina hetken päästä tietenkin takaisin kaiutinaalloille.)
Mutta yhdessä nämä puheet ja visuaalisviittaukset muodostavat melkoisen toimivan yhtälön.
Yksi teema elokuvassa on vielä sokeus, sokeutuminen. Pääosatytön äiti on sokea ja teemaan tulee lisää tasoja ja tavaraa, näyttämällä muutaman kerran silmät kiinni jonkinlainen kiiltävä kidekivi/lasi suoristetun kätensä päällä pitävää ja ruutua hyppäävää tyttöä.
Elokuvassa on mukana viljantekoleiri-kylässä oleva jatkuvasti kupliva, terveeksi tekevä lampi, jossa paikalliset eivät kuulemma käy, koska eivät halua että muut näkevät heidät siellä.. (Jälleen jonkinlaista yhteisökritiikkiä.)
Ihan kiva kokeilu josta jää kyllä vaikutelma siitä että elokuva tulevilla katselukerroilla laajenee ja mielenkiintoistuu, nyt katsoin vielä aika paljon pelkkää pintaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti